Mies heiluttaa sitä iloisena kuin voitonmerkkiä tullessaan makuuhuoneesta "Voi nyt olet kyllä kiitollinen! Ta-daa! Arvaa mitä löysin?". Hän ihan todella ajattelee näin olevansa hyvä aviomies: se saakelin kirottu body. Suuttumuksessani olin sullonut sen johonkin sängyn ja lattian väliseen hämärään koloon, pimeään kulmaan: olkoon siellä ja pysyköön! Nyt se sitten löytää sen, kaivaa esiin muistuttamaan, että minua ei hyväksytä sellaisena kun olen. Tai, jos nyt menettelee, ilmassa leijuu haave, että paremminkin voisi olla.

En ole kelvollinen.

Kuinka vääntäisin rautalangasta tuolle vaimoaan verisesti loukkaavalle miespololle, että syömishäiriöistä ainakaan ei saa laihtumaan osoittamalla hänen olevan jotenkin epähyväksyttävä, vaan nimenomaan päinvastoin. Ehkä "normaalilogiikalla" on pelko, että jos minut hyväksytään tällaisena, en koe tarvetta muuttua. Mutta itseasiassa...