...ja aina kun sitä loiskahtaa liikaa niin jo läikähtää kuppi tyhjäksi.

Kun ehdin jo iloita tästä uudesta ystävästä, niin jo sitten vain sen mies oli saanut yhdenlaiset, irrationaaliset skitsot yhdestä pienestä asiasta, joka jääköön nyt, intimiteettisuojana, mainitsematta. Kuulin ensin, että olivat ottaneet yhteen, ja sopineet, joten tämä ystävänikin oli kovin yllättynyt, kun mies tulee sitten vielä minua, asiaan hyvin vähän liittyvänä, ojentamaan. Mitäs minä siinä ensin sellaiseen neutraaliin tyyliin että heh heh joo, parempi kun kerrot tavatessasi sille asianomaiselle, sillä minä nyt siihen en voi oikein vaikuttaa. Mutta herra oli melkoisen agitoitunut aiheesta, huolimatta hokemastaan "ei minulla ole ongelmaa tämän asian kanssa, vaimo tästä numeron tekee" (niinPÄ joo?), alan jo esittämään hienoista vasta-argumenttia - paljon vähemmän, mitä mieleen juolahti... tästä se taas nykäisi yhden älyttömän heito, jota alkoi viljelemään.

No tämä ystäväni kuittasi tämän pahoitellen, että tämmöistä se heidän elämä on jne. jne. eikä mun pitäisi piitata moisesta hallitsemattomasta käyttäytymisestä, jne. jne. Toki moinen lapsellisuus suuresti huvitti, toisaalta säälitti, että tuommoistako niiden elämä on, ystäväraukkani, näköjään tottunut tosin. Mutta himaan päästyäni tirautin pienen itkun. En minä ole tottunut siihen, että joku noin hyökkää kimppuun, etenkin, kun itse en mitään ole tehnyt tai sanonut, kyse on kolmannen osapuolen aikamoisen harmittomasta läpästä. Olen semmoinen psyykkinen pesusieni, kuten sanotaan. Suojaukset aika heikot. Vaikka äly ymmärtää niin keho loukkaantuu, se semmoinen laumaeläintietoisuuskeho, että "nyt minua vastaan hyökätään".

Ja mikä eniten tässä riipii, on se, etten tiedä, kuinka uskallan enää jutustella tämän ystäväni kanssa tuolla puistoissa ja missä muualla törmätäänkään, kun ei koskaan tiedä, tupsahtaako sen ukko jostain paikalle, ja jos, niin alkaako se taas vittuilemaan. Ja muutenkin koko puistoon meneminen, että onko se siellä nyt ja vittuileeko. Ainakin jos on, ja mulkoileekin, mulla on ihan mega-ahdistunut olo.

Olen todella heikko kestämään juuri näitä molempia tilanteita, 1) että joku tuntematon hyökkää vittuilemaan, ja että 2) on olemassa mahdollisuus törmätä esim. em. ihmiseen uudelleen.

Kerran meni hieman sukset ristiin yhden naapurin kanssa, johon ensin kyllästyin, ja joka sitten friikkasi mun välttelytaktiikasta. Joka ikinen kerta, kun ovesta oli astuttava ulos, podin suhteetonta ahdistusta suunnilleen aamusta jos ei nyt edellisestä illasta saakka tyyliin "huomenna on mentävä kauppaan. Mitä jos SE tulee pihalla vastaan...". Mutta jumalauta nyt on kyse minun lasteni ulkoilusta eli hyvinvoinnista, sitä ei saa mikään kukaan tuulipää friikki rajoittaa!

Illalla mietin kurjana, että olenko todellakin tuomittu ikuiseen yksinäisyyteen. Eikö koskaan kukaan halua tai halutessaan edes saa leikkiä mun kaa?