Kaikenlaisia kummallisia muistijälkiä on vinyylinneula aurannut aivoihin, ihan kuin traktori kyntänyt keväistä peltoa. Siekkareita, sieltä parin vuosikymmenen takaa (ei se kyllä ihan tarkkaan noin mennyt).

Mutta niin se on. Miehen kanssa aivan irrationaalisesta asiasta alkanut yhteenotto kasvoi infernaalisiin mittasuhteisiin, ja tunnekuohusta rauhoittuneiden pohdintojen jälkeen tulin tulokseen, että on aivan sama, erotaanko vai jatketaanko. Annoinkin siinä isännälle pähkinän purtavaksi, että ihan niinkun herrasta tuntuu - ei ole mulle väliä.

"Jännityksellä" odotan, aletaanko hieromaan sopua vai laatimaan eropapereita. Tietenkin ensimmäinen olisi mukavuusvaihtoehto - jo lastenkin takia. Mutta sittenkin tuo toinen on pulpahdellut esiin kautta linjan, ja koko ajan kiihkottomammin; että hei vittu, mihin tuota miestä enää tarvitsee? Mitä se tarjoaa? Se maallinen bonus ehkä helpottaa elämää, tunnustan, että onhan autokin ihan kiva, eikä semmoista yh taida pahemmin maksella - mutta c'mon, elämä oli siistiä ilmankin. Mitä hänen mukanaan siis poistuisi? Enemmän negatiivista vai positiivista? Onhan se ihan ok, mutta eikö olisi myös vapaus olla oma itsensä? Niin, tietty voisi jatkaa, ja hioa näitä kulmia pois, mutta toisaalta...

Ei liene uhkarohkeaa veikata, että nynnyys voittaa jälleen. Mitä siitä sinänsä, on hauska havaita itsessään semmoista rohkeutta, jota ennen ei ole ollut; ennen joskus mahdollinen ero tuntui ihan kaaokselta, maailmanlopulta, sotkulta, josta ei selviä. Nyt on vaan semmoinen reipas meininki, että tuli mitä tuli. En jää itkemään.

Ja sekös se taas miestä raivostuttaa.