Syödä rinta rottingilla sosekeittoa neljä päivää, ja hyökätä irtishyllylle heti, kun pääsee yksin kauppaan. Joulukonvehteja! Haistakaa *! Ei voi vastustaa! Euron pussi on jo palttiarallaa jotain 150 g ja saisi diabeteshoitajan potkimaan läskin persukseni maata kiertävälle radalle. Mutta ne menevät. Oi, ne menevät. Oitis ja sulavasti. Käytännössä loppu jo, kun olen kiemurrellut ruuhkaisesta parkkihallista ulos. Ja minä karvat pörhöllään kuin narttukissa pistoksissaan, että jahas jahas, vielä piti apteekissa käydä, tarttuisikohan siltä matkalta mitään mukaan.

Mutta ei. Ei se, tämä (pääsääntöisesti) sokeriton elämä laskee toleranssia. Suussa on kuvottava sokerikuorrutus, olokin on vähän glääph. Olo on turhautunut kuin alkoholistilla, joka huomaa, ettei olekaan kiva olla kännissä.

Vaan se paheen piikki on jossain syvällä sielussa, ja juuri kun sitä olen pystynyt vähän pois vetämään, se survaisee itsensä takaisin voimalla. Seuraavana päivänä pohdiskelen kevyen tuskissani, että mitähän hyvää talosta löytyisi, miksi ei ole mitään, pitäisiköhän tehdä kiisseliä, "lapsille välipalaksi" (- eivät oikeastaan välitä siitä, syövät vähän ja äiti hotkii loput. Ainoa säällinen asia tässäkin on, että sokeria sentään voi ja haluaakin laittaa mahdollisimman vähän kun itse keittelee).