Jonkun vuorokauden - tai pidemmän - karikossa rimpuilun päätteeksi se tosiasia vain valaistuu mieleen, räpistellessäni ahdistuneena tiskien parissa; tämä liitto ei tule kestämään kauaa.

Näin se tuntuu, tällä hetkellä ainakin. Ehkä sitten parin päivän päästä olen taas tirskis tirskis kuin onnellisin teinityttö. Mutta nyt. Ja eilen. Ja vasta viime viikolla. Ja kuinka usein näiden vuosien aikana?

Rumasti sanottuna: mies nyt vaan on semmoinen itsekeskeinen, omahyväinen kusipää, jolle maailma oikein on maailma yksin hänen mukaansa. Ei muita vaihtoehtoja. Kuin joku vitun jyrä porsliinikaupassa - heikot hajotkoot, ei häntä kiinnosta. Minä olen yksi heikoista. Joko annan itseni hajota pirstaleiksi tai teen omat ratkaisuni vahvistua tai astua alta pois.

Kunpa vaan lapset eivät joutuisi kärsimään, kävi mitä kävi.