Niin kai sen aina välillä kuuluukin. Olin jo niiin ehtinyt sopetuttaa aivoni ajatukseen, että tässä se on, meidän perhe, nuo kaksi tyttöstä riittävät aivan loistavasti. Mutta ei, vielä joku haluaa mukaan. Mikäs siinä, jos ei aikuiset ihmiset osata pitää riittävä huoli asioista... *köhöm*

Ja niinkuin edesvastaavalle töissäkin vannoin, että nyt pistetään pillit pussiin ja meitsi palaa töihin sitten silloin ja silloin - aika hullua, että pelottaa, että töissä suuttuvat... (mitäs siitä, pidempäänhän mun sijainen on siellä kohta ollut kuin itse rouva konsanaan). 

Uskotteko, että nyt tulee otettua ruoka- ja liikuntoasiat tosissaan. 

Isäntä oli - ennalta-arvattavasti - aika jyrkästi "eikä"-linjoilla, kaikenlaisin perustein, jotka sinnikkäästi kumosin, että tottakai se on rankkaa, mutta olen valmis yrittämään vaikka nyrkit pystyssä. On siitä ennenkin selvitty. Olisit ajatellut sitä silloin kun - - -.

Hyvänen aika, sehän on jo pieni ihminen, pieni elämä. Näihin aikoihin (sillä olinkin hieman myöhemmässä kuin tajusinkaan...) sille alkaa muodostumaan pieni sydän, joka lyö. Ei missään nimessä tulisi mieleenkään mitään muuta kuin että olemme perhe, avioliitossa, aikuisia ihmisiä jne. jne. joten jos vähän sählättiin niin mitä siitä. 

Ja ennenkaikkea; en edelleenkään ole selvinnyt - ja mahdanko koskaan itselleni anteeksi antaakaan - siitä kymmenen vuoden takaisesta keskeytyksestä. Se on painanut säännöllisin väliajoin, etenkin raskaudet ja vauva-ajat. Että miten minä saatoin. Kytkin tunteet pois ja toimin järjellä. Tunteet eivät silti mihinkään kadonneet. Hyvä etten ole tuolla päivystämässä kyltti kädessä, että nuoret tytöt! Miettikää ensin tarkemmin! Ette voi tietää, kuinka se saattaa painaa lopun elämäänne!

Mutta huh huh, on tässä taas polkua tallattavaksi. Suoraan sanottuna hieman hirvittää. Mutta sittenkin kiherryttää... Olisiko tämä sitten poika? Tyttö menisi kyllä samassa linjassa. Ärsyttää, jos ihmiset sanovat sitä liikaa "ai piti sitten sitä poikaa yritää...". Katson noita kahta nukkumassa kylki kyljessä. Voi itku. Nyt tuosta pienestäkin tulee isosisko. Mitähän mahtavat siitä tuumata.

Jos nyt niin sitten käy (kaikkihan on hyvin alussa vielä). Ei saisi innostua ennenkuin kuulee sydämen sykkeen.

(Vähän häiritsee, kun ei ole kummemmin huono olo - aiemmin se on pamahtanut samantien, että vastauksen on tiennyt vaikka tehnyt testin jo sinä päivänä kun pitäisi alkaa. Se toinen viiva oli kyllä vakaan punainen - tuli esiin samantien. Olenko sitten vaan jotenkin tottunut hormoneihin, tai niin plösö, ettei pienet määrät tunnu missään...?)