Ihan tosissani rukoilen päivittäin, että alkaisi yöheräilyt jo loppumaan. Eihän kukaan voi pysyä järjissään, kun toista vuotta nukkuu pääsääntöisesti maksimissaan 4 tunnin pätkissä. Tai nykyään menee niin, että se pisin pätkä on max. 4 h, sen jälkeen heräillään noin tasatunnein. Ja eihän vauva oikeastaan heräilee, se vaan nuokkuu - minä sen sijaan herään, enkä nukahda.

Siinä sitä täysimetyksen onnea kerrassaan, joopa joo.

No ei imetys sinänsä ole ongelma, mutta se, ettei tutti kelpaa. Tutin kanssa ehkä nukuttaisiinkin. -Ko? Ainakaan kiinteät ruuat ei ratkaisseet ongelmaa. Ainoa löytämäni ohje yli puolivuotiaan yösyömisen lopettamiseksi on tylysti lopettaa, ja huudattaa vauvaa pari yötä. Ei ihan iske sittenkään.

Mutta täytyyhän sen loppua jossain vaiheessa, täytyyhän? Päivät nuokun mitäänsaamattomana puolipoissaolevana puolihorroksessa jonkunlaisen kaaoksen velloessa ympärillä, kaaoksen, johon en saa mitään kosketusta. Aina välillä jotain tapahtuu ja rähjään hetken, muttei se tarkoita sitä, että asiat olisi mitenkään mun hallinnassani.

Unta, Luojan tähden, pitkää unta.