Kai se on orastavan masennuksen ensioireita. Tai jos hyvin kävisi, olisi ihan väsymyksestä vaan, ja ohimenevää.

Huonon itsetunnon aiheuttama jälkijättöinen ihmisarkuus. Että menen kyllä tuonne ihmisten - tässä tapauksessa äiti-ihmisten - pariin, soitan tuttavalle ja tapaan, pyörin näissä kuvioissa tuolla ja menen reippaasti höpisemään tutuille ja puolitutuille. Mutta siinä se ongelma onkin. Nimenomaan höpisemään. Joko ihan joutavanpäiväisiä, tai sitten jotain omia kummallisia mielipiteitä tai teorioita, ja viimeistään jälkikäteen alkaa hävettämään. "Mitä hel-vet-ti-ä piti mennä höpisemään?" Mutta kyllä se ihan preesenssissäkin riivaa. Selitän jotain, toinen katsoo muka jotenkin kulmien alta vaivautuneena, kerrassaan kuulen sen ajattelevan jotain "ei Herra Jumala tota ihmistä" ja minä alan sopertamaan ja sössöttämään kun tajuan itsekin, miten typeriä asioita puhun. Joko tajuan, ettei kummalliset hippiteoriani kestä päivänvaloa, tai että selitän ja julistan omaa nk. erinomaisuuttani tai lapsistani puhun jotenkin ylimielisen ylistävään sävyyn ihan kuin oltaisiin parempaa kuin kukaan muu, tai mitä muuta? Että juoruan muista ilkeämielisesti, tai muuten vaan ihan simppelisti puhun ja puhun ja puhun liikaa.

Ja se fiilis, että edellämainituista syistä kaikki puisto- kerho- ym. tädit ja vastaavat työntekijät tahtoisivat juosta karkuun mut nähdessään.

Ja että tutut äidit - edellämainituista syistä - kokevat saman tunnereaktion, ja jos joutuvat mun kurimukseen, odottavat hartaudella näkevänsä jonkun muun tutun, jonka luokse paeta.

Kai se on kuviteltua. Ainakin osittain. Välillä karaisen vaan mieleni ja ajattelen, että perkele, onhan mulla oikeus, on kai, onko? Kyllähän mäkin välillä hyvää hyvyyttäni, diplomaattisuuttani, kuuntelen ihmistä, jonka jutuista - no, en vaan ole samalla taajuudella. Mutta eikö sekin ole väärin ajatella, että minä marttyyri "uhraudun" jollekin mäntille, joten muidenkin kuuluu kärsiä mun mänttiydestä? No ei kai se noin karusti mene, mutta kärjistettynä...

Tulen kotiin, mies soittaa ja kysyy mitä kuuluu. Alan höpisemään kummallisia höpinöitäni, ja se keskeyttää, että ahaa, mutta sori, on kiire. Haluaisin soittaa jollekin, mutten tiedä, kenelle. Käyn puhelinluetteloa läpi, ja jokaisen kohdalla totean alemmuuskompleksisesti, ettei tuota kiinnosta, eikä tuota eikä tuota, mun kummalliset kotiäitihöpinät.

Tirautan pienen itkun ja tunnen olevani yksin maailmankaikkeudessa. Lapsineni - vielä. Mutta pianhan hekin alkavat pesästä pyrähtelemään poispäin.