Oltiin hytisty siideripullojen ja jointtien seurana tuulisella rannalla hampaat irvessä, että täällähän nyt ollaan ja juhlitaan tätä keskikesää, joo-o. Mutta kaupungissa olikin ihanan lämmin. Hiljaista, peräti autiota. Silti yllättäen löytyi kelpoisat bileetkin, kuin joku ihmissaareke hylätyssä kaupungissa. On hienoa, on ystäviä, on juomaa, on kuuma, kaikkea. Bassokuvio ottaa lantion automaattiohjaukseen, jumalauta, että voi musiikki olla hienoa. Tanssin tanssin ja tanssin. Hiki valuu noroina selkää ja jalkoja pitkin. Happi loppuu, voimat loppuu, mutta silti liikun vaan, tanssin, jalat menevät jollan tuntemattomalla voimalla. Kaikki muu katoaa. Tytöt katoavat johonkin istumaan, jään yksin keskelle ihmisiä, jotka katoaa, kuten myös sali, tila, katto ja seinät; on vain minä ja musiikki, olen musiikin sisällä. Minä - ja sitten tuo mies. Mistä hän tupsahtikaan, materialisoitui tähän jostain musiikin aiheuttamasta fyysisestä värähtelystä. Ja se tanssii, oi. Se mies tanssii kuin olisimme kaksoset. Tiedättekö, sellaista ihan kummallista, että vaikka mitä tekisi, toinen seuraa. Seisomme muutaman sentin päässä toisistamme, emmekä kosketa edes hipaisten. Lanteet. Vatsat. Kädet ja jalat. Aaltoliike. Tässä on nyt joku jekku, tämä on semmoinen karminen kohtaaminen. Tuo mies. 

Ja niin mukavakin vielä, semmoinen herrasmies. Hurmaa koko seurueen, ja minähän olen myyty jo tanssilattialla. Tietenkin se seuraa jatkoille, ja kun olemme kaksin, jatkuu tuo sulava koreografia...

Se oli ihan hullua. Toiset ihmiset vaan on sellaisia, että kaikki menee *klik*, kun oltaisiin tunnettu aina. Ja emmeköhän olekin, elämä elämän jälkeen. Mutta kylmässä tosielämässä tämä on vaimon kanssa katkolla. - On oikeasti, numeron zeditys on jokaisen treffin tärkein askel, jokainen heila kyllä selvitettiin... (sillä miehet on sikoja!). Tällä oli kirjat tässä osoitteessa ja vaimolla (joka melko uniikilla sukunimellä löytyi helposti) tuossa. Nähtiin kerran - pari. Joka tarinassa on tietenkin kaksi puolta, mutta kun se valitti parisuhteensa surkeutta, sain kuvan, että vaimolla on ns. hieman affektit pinnalla. Sen luokse se sitten palasi kuitenkin. Anoppikin oli soitellut perään, että se on osastolla kohta, mene nyt. Ja kenelle minä hänet oikeastaan menetin, niin lapsille. Että oli tärkeä periaate, että lapsilla täytyy olla sekä äiti että isä, ja tietenkin vaimon mielestä mies, joka nostaa kytkintä ei näe lapsiaan enää koskaan. No että onneksi olkoon ja hauskaa loppuelämää. Zeditin, osoite oli muutettu takaisin vaimokullan luokse. Joskus siihen törmäsin kaupungilla jälleen, surkukännissä ruikutin, että et tiedä miten hajalla olin tästä kesäisestä kohtaamisestamme, kuitenkin vingun mukaani (mikä alennustila! Mutta taas oli kuulemma liitto katkolla) johon tämä olisi ollut suostuvainenkin, käväisee kavereiden luona vaan, eikä enää kohdattu (selitys: liitto ei katkolla, otti jalat alleen). Minä ihan teininä parkumassa kivijalkaa vasten, että kyllä on kurjaa tämä elämäni, ihan surkeaa. Joku ikiaikainen kaava käyttäytymisessäni, menettää sielu ja sydän miehelle, jota en saa, ja tästäkin tietoisena olen valmis heittäytymään selälleni kuin narttukoira (vähänpä tiedän koirien fysiikasta), että pane nyt edes, niin voin varastaa muutaman tunnin elämältä läheisyyden illuusioon.

Elämä kuitenkin kummasti taas jatkui. Kuinka merkittävä nyt eukkonsa luota pois ja takaisin hyppäävä mies olisikaan; ajatusleikkinä, mutta myös tosiasiana, jos olisin tuon saanut napattua, samaa se tekisi minullekin. Monta kertaa on kyllä piiskannut nokkoskimpulla itseään perisynnistä ukkomiehen kanssa hyi: onneksi sentään itse tiedän, että olivat tuolloin erossa, mutta kun oma ukkokulta kärähteli omista heiloista, otin nokkospiiskat kyllä vastaan: hyvä on, kohtalo pistää puntit tasan, ukkomieshän tuo kuitenkin teknisesti oli, ja tiesivätkö nämäkään muijat, että tämän vaimo istuu himassa pulla uunissa sydämenkuvat silmissään, kertoiko mies niillekin jotain kauhutarinoita, miten kohtelen kurjasti ja kiljun kuin dervissi yleisillä paikoilla ja muutenkin olen ihan tosi kamala.

Joskus pisti vituttamaan joku miehen pikku epärehellisyys, ja jossain kiukunpuuskassa manasin jo kaikki etenkin saman mantereen miehet karkeisiin kärsimyksiin promiskuoosista elämästään. Tuli mieleen, että mitähän vittua sekin yksi epeli, vieläkö sekin pettää vaimoaan, ja tulin zedittäneeksi nimen. Joo, yhdessä ovat mutta gulp, prkeles, miksi ovat muuttaneet tuohon parin korttelin päähän?!? Sieltä toiselta laidalta, miksi?

Ja vielä kuin lopullisena todisteena sielunvaelluksesta (sillä sen opin mukaan, jokainen, jonka tapaamme, etenkin jonka kanssa on jotain hyvässä tai pahassa, olemme tavanneet edellisessä elämässä) loppunäytöksenä näissä kotiäiti piireissä puolitutun-tutun kautta tajuan seisovani samassa ringissä the vaimon kanssa! Joo-o, vittu pidä nyt vaan pokka äläkä möläytä mitään "mistäs päin se teidän isäntä on kotoisin? - - - - Ai niinhän se olikin!". Olivat pyöräyttäneet vielä yhden lapsen lisää. Levoton tapaus. Eikä se vaimo mitenkään täysin tasapainoiselta vaikuttanut (vaikka kuka tietää, paljonko isännän katoamistempaukset asiaan vaikuttaa...). Näin minä sen itsensäkin kerran, etäältä kaupassa, vanhemman lapsen kanssa. Oli niin helvetin henkeäsalpaava olemukseltaan edelleenkin. Sillai, joku aurajuttu tai jotain, että ei ulkonäkö, ei pelkkä ylväs, dynaaminen ryhtikään, vaan joku joka sen aiheuttaa. Tunsin ärsyttävää värinää, mutta nostin ruodon pystyyn, olin kun en huomaisikaan, että pyh senkin häntäheikki, katsopas tännepäin niin huomaat, että minun mieheni tekee kauniita lapsia (rehellisesti sanottuna, se sen pieni tyttöparka oli aika menninkäisen näköinen...).