Mitä siitä irti saa, loppujen lopuksi, vanhojen vatkaamisesta? Mitäpä nuille enää saa aikaiseksi? Menneet ja olleet. Aikamoista energiantuhlausta, kun kohta kolmen lapsen äiti, kohtalaisen onnellisessa liitossa, riipii itseään vatkaamalla ajatusta jostain entisistä heiloista.

Saati sitten alvariinsa moittia ja syyllistää itseänsä, että olisi pitänyt olla enemmän sitä ja tätä ja vähemmän semmoinen tai tämmöinen. Mutta toisaalta - yksi totuus kyllä on, mitä silloinkin taannoin kännissä aina itkin, että jos olisi ollut yksikin järkevä suhde, edes jonkun järkevän aikaa, olisin ollut paljon tasapainoisempi ja itseeni sekä tulevaisuuteen luottavaisempi ihminen.

Se varmaan söikin jokaista lohduttajaa, kun kuka vaan yritti vedota, että onhan hänkin ollut nyt näin-ja-näin kauan yksin, oli se sitten viikoista vuosiin, ne olivat kuitenkin joskus ns. seurustelleet. Oikeasti. Vakavasti. Avoimesti. Jotain söpöä, romanttista, "ikuista", edes muutaman viikon ajan. Mitä vaan, mutta edes jotain. Sillä noin 15 vuotta elämääni painoi epävarmuus siitä, että kun en edelleenkään ole kenellekään kelvannut tosissaan, edes kuinka lyhyeksi aikaa mutta kuitenkin oikeaksi tyttöystäväksi, kelpaanko sitten koskaan kenellekään? Ja mikä minussa on pielessä, kun kaikki muutkin ovat viimeistään 20- tai no ainakin 25-vuotiaina läpikäyneet jonkunlaisen todellisen seurustelusuhteen. Mulla ne oli vain akselilla joko-tai; silkkaa sukupuolista hyväksikäyttöä, tai suurta platonista ystävyyttä. Koskaan nämä eivät sekoittuneet yhteen ja samaan ihmiseen. Sitten oli Suuria Tunteita, joita ei koskaan lausuttu ääneen, jahkailua ja vehtailua, asioiden kiertämistä ja pakosalle karkaamista. Ja kun joskus rohkaisin mieleni ja ilmaisin tuon riuduttavan rakastumisen tulen kohteeleen, ei siitä sen enempää tullut. Tärvelipä vaan sen ystävyyden. Tai ihan hupaisan seksisuhteen. Että rohkeuden puutteesta ei sittenkään ollut kyse.

En kai mä voinut olla semmoinen biomassaksi manifestoitunut vitsi, kuten syvimmän itseinhon vallassa olemassaoloni tulkitsin - kai nyt jotain edes välttävän positiivisiakin puolia löytyi, kun kerran kelpasin joko pitkiin syvällisiin keskusteluihin, tai nakuilusessioihin. Mutta suhteeseenkelpaamattomuuden syynä oli kai se syvä epätoivon löyhkä, joka ympärilläni leijui. Vaikka kuinka olisin omasta mielestäni yrittänyt pidätellä itseäni, kai joku eläimellinen vaisto varoitti toista osapuolta, että "pakene kun vielä voit. Nyt kun se ei ihan vielä roiku housunlahkeessasi kiinni ja vanno tappavansa itseään, jos annat pakit".

Sitä on vaikea tajuta, etenkin masentuneen ja yksinäisen ihmisen, kuinka luotaantyöntävää palvonnan kohteeksi joutuminen onkaan. Sainhan siitä vähän vinkkiä, kun säännöllisin väliajoin joku yritti vääntää rautalangasta, että "onnellisuus tulee sinusta itsestäsi. Ei kukaan muu voi tehdä sinua onnelliseksi". Ja kaikki nämä muut kliseet, että täytyy ensin hyväksyä itsensä ja rakastaa itseään, ennen kuin joku muu voi tehdä samaa - jotka silloin kuullosti vain kömpelöiltä perääntymisyrityksiltä, mutta jälkeenpäin on tunnustettu väistämättömäksi todeksi. Ja näinhän niitä vielä epätoivoisempia muijia, jotka eivät osanneet alkeellisimmassakaan määrin peitellä epätoivoaan ja takertumistaan, jotka lapsellisuudessaan olivat päättäneet, että koska minä nyt olen ihastunut tuohon kundiin, hänenkin silmänsä tunteilleen minua kohtaan aukeavat, kunhan alan parkumaan riittävän epätoivoisesti, ja sitten elämme elämämme loppuun asti... On täysin väärä oletus, että epätoivonamiskan kääntäminen kaakkoon vakuuttaa toisen rakkauden syvyydestä ja siihen vastaamisen tärkeydestä. Sitä oli karua katsella vierestä, ja tunnistin kyllä paljon itsestäni - vaikka onnittelinkin itseäni paremmasta peiteoperaatiosta kuin monella näillä...

Pikku vinkki: känniset epätoivoiset tilityspuhelut ei taida koskaan johtaa loppuelämänmittaiseen rakkausavioliitoon.

Ja sitten, kun oli jotain suhteentapaisia viritelmiä vihdoin jossain vaiheessa, ne olivat säälittäviä ja lyhyitä kuin kananlento. Täydellinen selkärangattomuuteni esti kytkimen nostoa, vaikka alkuinnostuksen jälkeinen mielenkiinnon puute olikin ilmeistä toisen osalta. "No kun tämän homman nyt on aloittanut niin...". Ei kannata. Ei hyvä idea. Parempi poistua ennen, kuin keräilee itsetunnon rippeitään toisen nurkista. Sitäpaitsi epätoivoa puoleensavetävämpää lieneekin juuri se etäinen ja vaikeasti tavoiteltava asenne. Monasti olen tätä yhtälöä pohtinutkin, että kun tämä siippa alkoi mua pommittaa, en mitenkään ehtinyt samoille taajuuksille, kun se niin innostui, ja olin näin ollen varmaan vähän etäisen ja valloittamattoman oloinen. "Joo, no, katsotaan nyt..." No olinhan mä myyty, heti kättelystä. Mutta kelailin vaan, että toi on niin Mr. Decent, että katotaan vaan, koska sille selviää kaikki mun pimeät puolet, ja lähtee litomaan...

- Ei lähtenyt!