...asenteet ja suhtautumiset.

Sieltä syvyyksistä tupsahti semmoinen lapsuusmuisto mieleen, kuin se suuresti rakas täti, oikeastaan äidin lapsuudenkaveri, mutta niin läheinen, että tädiksi sitä kutsuttiin. Sillä ei ollut omia lapsia eikä miestäkään. Me oltiin sen "varaperhe" ja "varalapset". Lapsena ja teininä joskus mietin, miksei se voisi olla oikeasti meidän äiti.

Mutta nyt aloin miettimään, että kuinkahan lihava se ihan oikeasti oli? Muistan ne kaikki teltta-asusteet, mutta olikohan se esim. paljonkaan isompi kuin minä nyt, loivatko kaikki nuo erämaateltat vain illuusion semmoisesta sairaalloisesta jenkkilihavuudesta. Hillittömät tissit sillä jokatapauksessa oli, ihan oikeasti. Mutta se lihavuus taisi olla enemmänkin mielentila.

Muistan, miten aina, kun mentiin johonkin julkisille paikoille yhdessä, se sanoi "Mä jään tänne sivummalle, ettei lasten tarvitse hävetä, kun mä olen niin lihava". Ei edes mitenkään tunteella vaan ihan itsestäänselvyytenä. Muistan, miten toisaalta tuntui riipaisevalta, olin mutsin ja muiden mukana sanomassa, että eikä, älä nyt viitsi, tule nyt tänne. Toisaalta, otin opikseni ja olin helpottunut, "ettei tarvinnut hävetä". Tuskin lapsi osaa hävetä ketään, etenkään itselleen rakasta ja tärkeää ihmistä. Täti itse ohimennen opetti, kuinka tulee suhtautua.

Kun ei mutsikaan ollut mitenkään lihava. No, vähän turpeassa kunnossa ehkä. Sen verran kuitenkin, että viimeistään koulussa pojat tiesivät kiusata, "kun sun äitis on läski". Eikä ole, yritin protestoida, mutta ne jatkoivat vaan. Toivoin ankarasti, että jollain toisellakin olisi lihava äiti. Omissa silmissä oma äiti turposi tietenkin ihan mahdottomiin mittoihin. Ja kun se tarttui minuunkin. Olinhan silloin pyöreä, mutten Herra paratkoon mikään läski. Mutta ne haukkuivat, minä paisuin silmissäni yhtä isoksi kuin äiti. Ja kuinkas sitten kävikään, mielikuvat muuttuivat todeksi tietenkin. Onneksi täti oli opettanut, kuinka läskien tulee suhtautua itseensä. Ja maailma.