Näinhän se käy, että vasta kun olen julistanut tämän avioliiton tuhoontuomituksi ja niin edelleen, mies kerrassaan yllättää, pienin asioin, pitkän aikaa, niin, että välillä joutuu itseään ihan nipistämään; mistä nyt tuulee? Onko tämä tottakaan? Monet, niin monet tilanteet, mistä on itsestäänselvyytenä pitänyt, että joo joo, tästä ei tule kuin sanomista, nyt sillä kyllä hirttää taas kiinni - ei mitään! Tyyni, asiallinen asenne. Välillä jopa ihan ylitsepursuava. Että kerrassaan sysää jonkun asian ihan minun hoidettavakseni, sen sijaan, että hiillostaisi, meuhkaisi, ja säntäisi sen sitten itse tekemään, asiaankuuluvin nurinoin, ja korvaansa lotkauttamatta millekään ehdotuksille tai näkemyksille. Vaan sanoo, että "teepä se". Mitä? Minäkö itse? Oooo... Ja on iloinen. Leikkisä. Romanttinen. Melkein voisi luulla, että nyt se on salaa opetellut kielen täydellisesti, ja salaa lukee tätä blogia...

Mutta sitten pläjähtää taas silmille akselistosta tietenkin joku toinen kohta. Vanhemmat, tällä kertaa. Vaikkei niissä sisaruksissakaan ole juuri kehumista. Aivan kyllästynyt koko porukkaan, mutta sitten mutsi ja faija onnistuvat vielä sohaisemaan niin ilkeästi, että - melkein voisi luulla heidän tätä blogia lukevan, ja minun katalista ajatuksistani suivaantuneina tahtovatkin nälväistä, että kyllä vaan, kusipää pentu, olet aivan oikeassa kaikesta siitä, mitä sinua kohtaan tunnemme... Lyhyesti; minä vaan halusin, että oltaisiin vietetty hetki aikaa yhdessä, laitoin ruuat ja kaikki, ja ei - rynnivät vaan hakemaan, mitä tarvitsevat, eikä hetkeäkään ylimääräistä aikaa, edes lastenlasten nimissä. Kun on kiire mennä broidin muijan aikataulujen mukaan. Tätä tietenkin yritetään mulle peitellä, ja ne peittely-yritykset juurikin kyllä kertovat, kuka taas hommaa pyörittää. Mutta eihän sitä voi mulle kertoa, etten sitten sanoisi taas pahasti. Mutta mikä muhun sattuu enemmän ja enemmän noiden ihmisten kanssa on se, että joka ikinen kerta, kun minä loukkaannun joutuessani syrjään sysätyksi, mutsi ja faija itse loukkaantuvat, kerrassaan suuttuvat mun loukkaantumisesta! Että kehtaankin, eikö sitä henkistä puolta kuten huomioiduksi tulemista jne. ole tarpeeksi paikattu tavaralla tai vastaavalla?!? "Kuule, sähän puhut nyt ihan kun me ei oltais sua koskaan autettu" sanoi faija siihen just perusvittumaisimpaan, nälvivään sävyynsä. En tiedä, mitä toi auttaminen tarkoitti, rahaa, auton lainaamista, lasten kanssa auttamista vai mitä, ei tarvitsekaan. Periaate tuli riittävän selväksi. Ajatuskin yhteisen ajan viettämisestä on vaatimista, ahneutta. Jos laitan lounasta, se onkin vain valemuoto saada heidät tänne lapsenvahdiksi ja siivoamaan, vai?   

Neuroottisessa mielessäni kuulen jo, miten ne sille muijalle, josta eivät ainakaan "virallisesti" edes pidä, valittelevat, että voivoi, meni taas niin vaikeaksi, ollaan myöhässä, kun se t. on niin vaikea, se on kyllä niin mustasukkainen, että... Mutsi etenkin kuvittelee, että voi puhua kenelle vaan mitä vaan, eikä kukaan asianomainen koskaan kuule. Ei mun ole paljoa tarvinnut kuulakaan, mutta se pienikin info on ollut sitäkin rankempaa, ja pistänyt meidän suhteen ihan uuteen valoon. Mulle esitetään yhtä ja toisille toista. Mikä sitten on totuus? Se, että mutsi vaan haluaa olla kaikkien kanssa "kaveri". Ikinä ei mitään voi sanoa suoraan, ettei kukaan loukkaannu. Ja itseasiassa - mitä hankalampi joku on, sitä enemmän siihen ja sen tossutuksiin paneudutaan, kuten yllä mainitusti. Ettei se vaan suutu ja esitä ikäviä negatiivisia tunteita. Sitten ne helpommat (minä) on helpompi jättää paitsioon, ja ihan suuttua niille, jos eivät ymmärrä, että niiden kuuluukin jäädä sivuun, ettei vain tuo vaikea tapaus taas suutu.

Luulin, että aikuiseksi kasvamisessa vanhemmistaan irtautuminen on vain semmoista rauhaisaa poispäin ajelehtimista. Ei tällaista haavojen auki repeämistä, kipua, hylättynä olemisen tajuamista. Nyt tajuan yhden ongelman olevan siinä, ettei se kaikki murrosiän rehaaminen ja itsetuhoinen käyttäytyminen ollutkaan mitään oikeaa irtautumista ja itsenäistymistä. Semmoista tapahtuu vain turvallisissa oloissa, lapsilla, jotka tietävät olevansa rakkaita ja hyväksyttyjä. Mitä minä tein, se oli epätoivoista kietoutumista, huomion ja hyväksynnän hakemista, ei muilta, vaan vanhemmilta. Niinkuin yritinkin olla totaalisesti heistä piittaamatta, kaikessa tekemisessä ja toimessa olikin syvin viesti: "Pitäkää minusta huolta. Haluan olla teille tärkeä."

Kaikenlaista raivoa ja turhautumista pulppuaa sisältäni, sellaista sinne kauan, kauan sitten padottua. Sellaista, joka on ollut pakko padota, selviytymisen nimissä. Olen ummistanut silmäni, sillä minut on ehdollistettu ummistamaan silmäni. Vasta alan ymmärtämään, mitä ehdoton rakkaus tarkoittaa, ja kuinka tärkeää se on, kun alan ymmärtämään, kuinka paljon olenkaan itse jäänyt sitä vaille.