- Siksi sitä on kai kutsuttava. Tursuilee kaappien kätköissä, paperipinoissa, suttuisissa vihkoissa, printtinivaskoissa.

Mitä helevettiä mä enää teen jollain Somalla? Ja teinkö silloinkaan kummempaa, kuivasin kerran keltamoa ja keitin sitä kamalaa päivänsinilientä - kummastakaan minkäänlaista sanottavaa, paitsii, että maku oli paha.

Enkä tiedä, kumpi on pelottavampi ajatus: heittää ne ikävuosien 17 - 20 päiväkirjat roskiin, josta joku voi ne löytää! Vaiko lukea itse!?!

Kieriskelin tuskanhiestä, kun vastaan tupsahti yksi jokaisen angstia potevan teinitytön runovihko. Ajattelin, huh huh, tätä ei kehtaa edes lukea, lentää paperinkeräykseen - mutta kun kärvistellen varovasti kurkkasin sivua ja sitten toista, niin jumalauta! Älkää pahastuko itsekehua, mutta sehän oli rautaista tekstiä. No - tottakai siellä täällä semmoista pikkuvanhaa paatosta, mutta noin kokonaisuudessaan. Meinasin itkeä läpi käytyäni. Tämmöistä tekstiä! Se palo ja intensiteetti. Enpä enää pystyisi semmoiseen. Ja mihin sitten olen elämäni tuhlannut? Eikö koskaan tullut mieleen, että voisi edes yrittää? Tai, että ne äidinkielen opettajat kehuissaan ja kannustuksissaan olivatkin ehkä tosissaan, eivätkä vain sympanneet sitä boheemia leikkivää friikkiä. 

Ja toisaalta, se elämä, mitä ne pätkät kuvasti. Aika synkkä meininki. Hyvin tässä on tullut pärjättyä, aivan toisella tavoinkin olisi niin helposti voinut käydä.