Sitähän hehkutettiin joskus, "sisäistä lasta". Semmoiset sarasvuot sun muut visionäärit. Että leiki sen kanssa yhdessä niin biznes luistaa kun lapsuuden mielikuvituksen flow aukeaa.

Puistatti koko konsepti, jäi kokonaan väliin, että asialla on toinenkin puoli; että tavallansa, jos meitä lapsena on kovin kaltoin kohdeltu, joku sielunosio jää sille tasolle, ja saa sitten kostonhimossaan ja katkeruudessaan aikuisen ihmisen lapsellisen kiukuttelun asteelle. Jotenkin näin, pikaisesti kuvattuna.

Kun tämä asia avautui, tajusin, että sepä se oikeastaan on se minun syömishäiriön ytimenä on, tuon edellä mainitun pelon lisäksi; katkera pikkulapsi, joka on tajunnut, että nyt ei mene puntit ihan tasan, toiset saa enemmän, yhdistänyt siihen äitinsä opin rakkaus=ruokaa, ja kantaa kaunaa nyt aikuisiällä, syö saadakseen turvaa ja osoittaakseen itselleen olevansa sen arvoinen kuin muutkin (korkojen kera), iloitsee siitä, että "aikuisena saa syödä suklaata ennen ruoka-aikaa" ja käyttää sitä törkeästi väärin.

Pitäisi ottaa se pieni väärinymmärtänyt räkänokka kiinni, antaa sille nk. äidin kädestä ja sanoa, että lopeta toi, me ollaan aikuinen nytten, eikä voida käyttäytyä enää noin.

Karusti tiivistettynä.