Kuten tunnetusti riippuvainen ihminen on riippuvainen, ja saattaa hyvinkin vain loikkia riippuvuudesta toiseen - olen tässä viime aikoina hiukan hämmästäen seurannut itseäni, että jos mahdollisesti dumppaisi nämä syömisjutut ennenkuin riippuvuusmekanismit olisi hoidettu, ja jos vielä sitten olisi taloudellinen tilannekin hieman toisenlainen, lähtisikö mulla seuraavaksi sitten tuo ostelu käsistä?

Hetkellisesti on kodinhoitotukelaisen ja opiskelijan talous helpottanut, on tullut veronpalautuksia, miehelle palkkioita, sitten vielä jotain vuosilomakorvauksiakin ja semmoista - ja minä, entinen tunnettu pihistelijä, olen ostanut ja ostanut ja ostanut. En uskalla edes summaa lähteä arvioimaan, paljonko olen tuonne kauppoihin rahnaa kantanut reilun kuukauden sisällä. Ensin oli joulujutut, lahjat ja muut hilpetöörit, sitten tuli alennusmyynnit; kodin hankintoja ja tytöille vaatteita. Ja koko linjan on rouva vielä tehnyt kerrassaan merkillisiä kosmetiikkaostoksia. Ei tässä nyt sillain mitään semmoista ole tullut hankittua, että kotona olisi ihmetellyt, että mitä ihmettä tälläkin tehdään - sehän kuulunee taudinkuvaan - kaikki on ollut itseasiassa ihan tarpeellista - mutta enhän minä koskaan ole ollut tämmöinen?!? Jos löysää rahaa on sattunut tulemaan, ostan jotain, mitä tarvitaan - useimmiten halvinta sorttia, sitten niitä muita juttuja käyn tuolla kääntelemässä ja asettelen hyllyyn takaisin, että no, katsotaan. Ja sitten ne ns. löysät rahat onkin kadonneet ihan arkipäiväisiin asioihin, ruokakauppaan, pariin yllättävään laskuun. Joten jälleen palatan kärvistelemään normaalibudjetilla, ja haaveilemaan päivästä, jolloin ne ostamatta jääneet hyödykkeet voisi vihdoin, oikeasti hankkia.

Mies koulutti mua, tekemään tarpeellisia hankintoja. Kun on aina vähän kaikki jäänyt. "Nooo, kyllä tämä kelpaa vielä. Eihän tää nyt ihan hajalla vielä ole". Mutta ukolta alkoikin ukaaseja tippumaan. Virsut vetelee viimeisiään jo noin puoletta vuotta, ja hän komentaa, että kotiin et töistä tule kuin uudet kengät jalassa. Puhelin on pätkinyt jo - no hei, puhuuhan sillä vielä noin kolme minuuttia kerrallaan, jos on laturissa kiinni - mutta hän vannoo ottavansa eron, jos ei vuorokauden sisällä eukko kipaise VIHDOIN sitä haluamaansa tarjouspuhelinta. Oli se aika hurjaa. Minä! Semmoisia! Se oli ihan hyvä koulutus; jossain määrin kyse on itsensä arvostamisesta.

Mutta nyt! Ihan kummallista! Moisia shoppailuja. No, tyttöjen vaatteet on aina olleet heikko kohta, ja kyllä niistä jokainen on ihan tarpeeseen, mutta kuitenkin, että uusina - ei kirpparilta. Eikä ihan jokainen edes alennuksella. Sen yhden lipaston hankinnassa innostuin, kun mies aina moittii, että haraan kaikkia hankintoja vastaan ja marisen, ajattelin, että perskeles, ukko, katsopa kun minäkin osaan mennä ja ostaa paukauttaa! Ja olihan se ihan hyvä, että niin tein! Olen siitä haaveilllut pitkään. Mutta sitten se kosmetiikkapuoli, ihan totta...
Tietenkin jälleen voin lepytellä itseäni sillä, ettei yksikään ole (oikeastaan suuremmin) mikään turhake - on vain niin monta juttua päässyt loppumaan, eikä ole tullut hankittua uutta. Ja nyt ne sitten tulee vain hankkineeksi lyhyen ajan sisällä, päättää satsata hieman laatuunkin, ja hei - täytyyhän odottavan äidin hemmotella hieman itseäänkin. Mutta jääkö se päälle? Nyt on kaikki tarpeellinen hankittu, on vähän tyhjä olo, että mitähän sitten keksisin... Ja kuinkapas käy, kun alkaa budjetti taas kiristymään?