Eteen hyppäsi joku koirantapainen avaruuspeto (kuinka muutenkaan tuon määrittelisi...) Onneksi samanaikaisesti sain käteeni jonkun valtavan kokoisen teknoaseen, jolla rupesin otusta tulittamaan raivokkaasti. Mutta ei se hievahtanutkaan, tuijotti vain mustilla, elottomilla silmillään. Scheisse, ajattelin jo, tämä se on menoa, mutta eipä se hyökännytkään. Lähdin itse lipettiin, juoksin taannoisten makasiinien oloista, tietokonepelimäistä puusokkeloa lasauttaen kummallisella aseellani hirviöitä sieltä täältä matkan varrelta. Välillä luulin ampuneeni oikeaa ihmistä, mutta lähempää huomasin sillä olleen pelottavat, hirviömäiset silmät. Onnittelin itseäni jo kerrassaan zeniläisestä sihdistä, mutta juoksuaskeleet hidastuivat, kun tajusin, että niin, eikö niin sanonut Jung, että unissa talo kuvastaa aina omaa itseä, joten minä olen tämä rakennus, ja nämä lahtaamani hirviöt jotain sisäisiä hirviöblokkejani... Niin! Se valaistumisen kaltainen tunne, kun unessa tajuaa näkevänsä unta, mutta vielä näin tyylillä...