Ihan liikaa suklaata viime aikoina. Hullua kurittomuutta, kun (kuten aiemminkin olen tilittänyt) se ei enää, pienen tauon ja säännöstelyn jälkeen, edes maistu niin hyvälle. Suuta kirveltelee. Tahmainen glukoosikalvo kielellä ällöttää. Maha pistelee ja mouruaa vielä seuraavana aamunakin.

Mies, paskiainen, kotiin tultuaan heivautti ison levyn eteeni sohvalle. "Joojoo, se on sulle". Minä anon, että otan nyt tämän verran, pistä loput johonkin jemmaan. "Eijei, se on sulle". Seuraavana aamuna ei ole montaa palaa enää jäljellä ja nekin katoaa ennen puoltapäivää. Vaikka niin itselleni vannoin, että tämän kanssa skarppaan, nyt yritän ja olen ihmisiksi. Mutta ei. No, viepä alkkikselle napakka pikku viskipullo kuivan kauden jälkeen - käyttääkö se sen yhteen suklaakakkuun ja kolmeen juhlapäivään, vai pisteleekö menemään kylmiltään? Yhtä surkea piruparka olin minäkin.

Sokereita en ole aikoihin edes mitannut. Olen tuudittautunut siihen valheelliseen ajatukseen, että "viimeisimmät oli tosi hyviä ja melkein normaaleita", enkä millään tule ajatelleeksikaan, mitä mittari näyttäisikään jonkun tuommoisen suklaafestivaalin jälkeen, enkä haluakaan mitata, "kun eilen oli vieraita ja söin niitä pipareita liikaa". Ja toisaalta se "normaali, järkevä" ateriarytmi on karannut kaukaisuuteen, "mittaan sitten, kun syön jotain järkevää, enkä ole napsinut mitään pariin tuntiin ennen".

Kirottu joulu. Kirottu pimeys. Kirottu tihkusade. Kirotut vatsa- ja flunssataudit, jotka kiusaatte lapsiani kahliten koko äiti-lapset-kombinaatin neljän seinän sisälle. Liikaa sisälläoloa, liikaa kitkuisia lapsia, liian vähän tekemistä, liikaa sitä, mitä pitäisi tehdä, vaan ei voi.  

Jossain vaiheessa oli mieli niin tasainen ja sees, nyt näissä ankeissa olosuhteissa tuntee, kuinka masennus, tuo vanha mörkö, nostaa päätään jossain sisäisissä, syvissä tunneleissa, se alkaa taas hönkymään niitä ajatuksia päähäni, "sinusta ei ole mihinkään eikä kukaan sinusta välitä", "et saa mitään aikaiseksi", "parempi kun et yritäkään ihmisten pariin typeriä juttujasi laukomaan". Ja tietenkin, kun miehellä on kiirettä ja pitkää päivää, ja sitten kuitenkin jotain iltamenoja, huuli väpättäen teen pään sisäisiä laskelmia, että onko se todella siellä ja siellä, poikien kanssa, opiskelutovereidensa kanssa, odotan siltä sitä ratkaisevaa pikku kömmähdystä, joka paljastaa ja pilaa kaiken, että onkin ollut jossain ihan muualla, ihan muussa seurassa. Miten se saakin nykyään niin paljon tekstiviestejä, istuu hartaudella niihin vastausta kirjoittamaan, kun ei ennen juurikaan ole piitannut kuin sanalla - parilla vastata. Mitä kaikkea muuta odotan? Odotan ja mietin, välillä yksinäisyydessä itseni miltei hysteeriseksi lietsoen. Ja sitten yritän, yritän piiskata itseni kasaan, että höpöhöpö, älä viitsi, liiallisen kotonaoleskelun ja liian puutteellisen virike-elämän tuomaa paranoiaa, ja toisekseen, yritän itselleni muistuttaa, että mitä siitä, jos sillä joku heila onkin - tännehän se tulee joka ilta, meille se rakkauttaan vannoo ja niin edelleen... Monta kertaa olen kironnut omaa utaluuttani - jos en silloin taannoin olisi mennyt nuuskimaan sen puhelinta, löytänyt sen tyttismeininkejä, mikään ei olisi muuttunut näinä vuosina - olisinpa vaan itse ollut onnellisempi ja tasapainoisempi ihminen auvoisen yksiavioisuuden illuusiossa. Liikaa tietoa, se tuo vain tuskaa.