No nyt se kai alkaa taas. Jos oikein pitää pään kylmänä ja tarkastelee tilannetta kylmän kliinisesti, ei olekaan niin helppo erottaa, onko kyse jostain orastavasta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, väsymyksestä uupumuksesta ja hormoneista, vaiko siitä, että persoonallisuuden heikot rakenteet horjahtavat jälleen pulpauttaen pinnan alla alvariinsa kytevän masennuksen pintaan, vai onko muka oikeasti meidän parisuhteessa perustavanlaatuisia ongelmia kaiken sen hah hah haa lal la lalla laa -kuoren sisällä. Vaiko kaikkea sopivasti yhdessä. Olo menee vain semihyvästä melko huonoon.

Aika hassua, mitä puolessatoista vuodessa voi käydä; jos perustin blogin nimenomaan siksi, että voisin tänne purkaa kaiken sen, mitä missään muualla ei purkaa voi, nyt alankin jo hieman sensuroimaan ja editoimaan tunteenpurkauksiani. Voisin suoltaa tänne oman näkökulmani värittämää inhorealismia vaikkapa tuosta aiheesta "parisuhde" - mutta emmie kehtaa! Estoista suurimpana häilyy anonymiteetin särkyminen - että jos joku tuttu lukeekin tätä! Ja ainakin melkein, jos ei nyt niin tulevaisuudessa, tunnistaa!!! Se lienee salaisten rakkaiden blogien yleisin huoli. Pitkällä tähtäimellä se vahvistuu vain. Kun pitkän ajan kuluessa tulee ripoteltua niitä tiedonmurusia pikku hiljaa mutta koko ajan lisää... Kuinkahan sairasta se onkaan, että olen alkanut myös editoimaan oikean elämän ilmaisua - aina välillä juolahtaa päässä jonkun puistotutun kanssa rupatellessa, että ei helvetti, mitä jos toi sattumalta lukeekin mun blogia, ja alan varomaan käyttämästä samoja ilmaisuja tai pälättämästä samoja asioita tai laukomasta samoja mielipiteitä, kuin viime aikain postauksissa. Väännän tästä vielä johonkin nyyrikkiin nyyhkytarinan "Olin blogini vanki!"

Mutta tuosta parisuhteesta, että oli mies mikä kiukutteleva pikkupoika hyvänsä, voimattoman vaimon imiessä parisuhdetietoutta kaikenlaisista joutavanpäiväisistä "ammattitaitoisen terapioinnin" varjolla tehdyistä eksploitaatio-ohjelmista, koin minä miten vaan "kasvavani ilmaisemaan itseäni oikein" toisen kommunikaation lähinnä taantuessa, ongelma loppuviimeksi on - itseäni syyllistämättä - mun huono itsetuntoni, kuten aiemmin jo pöytäkirjoissa on todettu. Koska jos en arvottaisi itseäni toisten mielipiteillä, vaan omaisin vakaan selkärangan ja sitkeän uskon omiin tarkoitusperiini ja metodeihin, niin paskaako piittaisin ukkokullan nipotuksista ja jonkinlaisista alfauroksen määräysvallan osoitusyrityksistä? En niin minkään vertaa, vaan pyörittäisin lujalla voimalla tätä huushollia kuten ennenkin, ottaisin sen tasa-arvoisen toisen hallitsijan paikan, enkä vaan yrittäisi räpistellä itse hänelle luomaani valtaistuimen jalkaa ylöspäin meuhkaamaan että kyllä sun täytyy kohdella mua aikuisena, niinkuin hiiri, joka karjuu keuhkojensa voimalla, vaikka muut kuulevat jotain pientä piipitystä. Lopulta se hiiri uupuu ja valuu sitä istuimenjalkaa alaspäin, vain siksi, että on omalla, ketään hetkauttamattomalla mesoamisella uuvuttanut itse itsensä - ja kaikki jatkuu kuin ennenkin.

Mutta nyt ainakin tiedostan asian ja ongelman. Jonkun verran yritän jopa tehdäkin asian eteen. Taputin itseäni selkään, kun tajusin etsiväni enemmän apua ja tietoa itsetuntoon kuin masennukseen. Masennus on ongelma, joka tulee toistumaan niin kauan, kun itsetuntoni on näissä kantimissa.