Masentaa. Ahdistaa. Rintakehää painaa niin, että vajoan lattiaa kohden kokonaan, enkä pääse sieltä ylös. Vanha tuttu toveri palasi taas.

Tietysti, helppo sanoa, mistä se löysi takaisin; liikaa stressiä, liikaa väsymystä, liikaa pimeyttä, liikaa syyllisyyttä tolkuttomasta syömisestä, liikaa sisätiloissa oleskelua jälkikasvun katkeamattoman sairasteluketjun tuloksena, liian vähän sitä ja tätä.

Mies vaan tulee himaan ja ilmoittaa ostavansa uuden kirjahyllyn ja tästä minä pillastun niin, että valvon puolen yötä miettien, miten se ei alunperinkään ole minua koskaan oikeasti rakastunut, ja aamulla herätessäni tulen jo siihen tulokseen, että se on hakemassa esikoisellekin päiväkotipaikkaa vain siksi, että on kateellinen meidän yhdessä viettämästä ajasta, kun ei pääse kontrolloimaan meidän tekemisiä silloin, ja koska se ajattelee minun olevan niin täydellisen epäkelpo ihmisenä, etten kasvattajanakaan ole yhtään mitään, joten läheisyyteni vain turmelee hänen mielestään lastemme tulevaisuuden.

Ja kaikki tämä yksin minun päässäni! Loistavaa! Nämä tuntikausia jatkuvat syöksykierteiset päätelmäketjut, tuttua. Ihan kuten ne taannoiset vakuuttuneisuuteni aviorikoksen käynnissäolosta - jotka kyllä muuten olivat eilen vahvasti kuvioissa taas, kaikessa mielipuolisuudessaan.

Päivän lehteä tuijottaessani mietin, onko tosiaan niin, että kestän tätä liittoa vain masennuslääkityksen alaisena.

Kun juuri vielä toissapäivänä hykertelin ajatuksella, kuinka sievää ja söpöä meillä kaikki onkaan, ja kuinka tämä parisuhde on auttanut minua nousemaan melko monesta suosta, ja miten tuhoontuomittua pössyinen elämäni olisi ollutkaan, jos en olisi päättänyt ajautua eteenpäin tämän miehen kanssa, ja kuinka ajattelin juuri, että mitä kaikkea meillä on ja on ollut ja tulee olemaan, onko yksikään suhde sen täydellisempi, eikö kaikilla ole jotain kitkaa aina jossain (paitsi sitten on niitä syntymätasapainoisia ihmisiä, jotka vaan hallitsevat tasapainoisen onnen. Mutta onko heitäkään oikeasti?). Ja kuinka juuri ajattelinkin, että jos olisin napannut hipimmän miehen, meillä olisi jotain muuta hankausta, luultavasti aikalailla blaadaamiseen liittyvää, ja nyt sitten heti seuraavassa käänteessä lohduttomana mietin, miten olenkaan joutunut tuommoisen kamalan pinnallisen materialistin johdattelemaksi, kuinka tukahduttavan tyhjää elämä on, että kaikki mahdollinen sisältö on ainoastaan ja vain materiaa.

Vai onko? Vaikken ihan pinnalle ja balanssiin pääsekään, tunnen itseni sen verran, että jossain määrin tunnistan oman hysteerisen höpölöpön, vaikka joku pointtikin voi moisissa pohdinnoissa olla.