Aamulla herätessä kaksi ääntä huutaa kilpaa. No ei ihan. Ensin aloittaa se sopuisampi: "onpa selkä kipeä. Nytpä täytyy hivauttaa itsensä lattialle venyttelemään ja tekemään jotain orastavaa jumppaajoogaasellaista" kun se toinen alkaa huutaa päälle "PERUNALASTUJA! KAAPISSA ON PERUNALASTUJA! AAMIAISEKSI PERUNALASTUJA!"

Se, joka lappasi kaupassa kärryyn ne sipsipussit, tiesi kyllä tasan tarkkaan, ettei ne vieraat söisi tästä kaikkeudesta kuin murto-osan. Haista paska, oma pää!

Joskus taannoin oli niitä ryhtiliike-aikoja. Että aloitti ja päätti. "Nyt teen näin ja näin". Nyt olen niin jotenkin luovuttanut ongelman valtaisuuden edessä? Kyllästynyt niihin kaikkiin pyristelyihin? Liian pitkään masennuslääkkeettä? Keskikesähän ei tietenkään ole otollista aikaa lääkärikeikkoihin, mutta sitä aikaa voisi kuitenkin alkaa varailemaan. Vaikkei vielä ole mitään suuria synkkiä itkukohtauksia kuin vastoinkäymisten seuraamuksena, saatan makoilla vartin hyvinkin läpikäymässä henkilöhistoriaani ja tulla siihen lopputulokseen, että minähän olen ihan läpeensä paska ihminen! Tarpeeton ja ärsyttävä! Mitätön! Ja ennenkaikkea ihan kusipäisen typerä!

Muutenkin tuo aktiivisuustaso on aika alhainen. Kun arkipäivän rutiinit on tervassa kahlaamista, ja miettii, että ainakin hetkellisesti yleisesti ihmiset kykenevät isompiinkin proggiksiin, toiset jopa nauttivat siitä, että on paljon kiinnostavaa tekemistä. Olisiko kyse vain siitä, etten tee mitään ja pitäisi patistaa toimintaan? Kokeilen, mutta se ei onnistu. Päivän - parin lisätehtävien toimittamisesta olen vain entistä väsyneempi ja passiivisuuteen hakeutuvaisempi.

Taas päästään näihin ayurveda-asioihin: "kappha-luonne nauttii mitääntekemättömyydestä". Eikä kyse ole kuitenkaan siitä ns. ei-tekemisen tilasta...