Edellä mainitut Myssin teokset ovat kyllä varsin tehokkaita (vaikka lukiessa puuduttikin jatkuva litania toinen toistaan ihmeellisempiä tapausselostuksia "Tapasin Markin vetäessäni seminaaria New Mexicossa..." - mutta se lienee amerikkalainen tapa saada asioita perille joten hyväksyttäköön kulttuuriseen kontekstiinsa), aamuöisin päässä vellovat tutkailut ovat saaneet uusia näkökulmia. Ja sen seurauksena uusia johtopäätöksiäkin on jo syntynyt.

Toisekseen, kyllä vain! Menin ostamaan KG-lehden! Mikä reippauden puuska! Että kehtasin, nimittäin! Kynnys oli korkea jo selailla kaupassa: läski plaraamassa laihdutuslehteä, kylläpä huvittaa. Suhtauduin kylläkin hyvin kriittisesti ostopäätöstä seuraaviin ruokaostoksiin - sepä se olisi langanlaihaa kassatyttöstä huvittanutkin, kun läskillä laihdutuslehden ostajalla olisi ollut kori täynnä rasvaa, piilosokeria ja valkoista jauhoa... taikka toisaalta askeesikuitua ja kasvisvihannesta... Kaipa sitä tarvitsi sitten kaikkea riittävän neutraalia, kun pokka piti ihan hyvin. Mikähän lehdessä sitten vetosi? On siinä vähän semmoinen "hei nyt me reippaillaan!"-asenne. Ei kuitenkaan ihan hirveää lässytystä. Pikkaisen kyllä tuntuu, että sitä on kirjoitettu piirun verran  tyhmemmille ihmisille kuin kirjoittajat itse kokevat olevansa, mutta sekin voi olla vain omaa epäluuloa. Kohtalon käsi saattoi tässä hankinnassa johtaa lukijakirjeeseen, jossa 35-v. naishenkilö kertoi saaneensa äskettäin herätyksen, että hänhän on ollut rähmällään kaikkien ruoka-asioiden edessä, ja vasta nyt tajunnut, että itsehän hän määrää, mitä syö! Tässä toteamuksessa oli jotain täydellisen tajunnanräjäyttävää. Niin minäkin! 

Yksi edellisistä seurannut välähdys oli tämmöinen; että olen elänyt elämääni hyvin passiivisesti. Kaikin tavoin passiivisesti, vaikka kuinka näennäisen omaleimaisesti tai muuta - olen aina lillunut kuin rasvaläikkä ulapalla aaltojen kareillessa. Kaikki, mikä on ollut muka "toimintaa" onkin loppuviimeksi ollut passiivista toisten miellyttämistä. Tai ainakin ennakoivaa sellaista. Kaikki sekin, mitä itse olen todella tahtonut tehdä, olen tehnyt muiden ehdoilla tavalla tai toisella. Enimmäkseen, että olen jättänyt jotain tekemättä. On ollut hirveitä estoja, mihin voin ja mihin en voi mennä, en voi mennä johonkin muka-muotikahvilaan, koska siellä on vain semmoisia-ja-semmoisia ihmisiä, jotka närkästyvät, jos sinne tulee tämmöinen... ja niin edelleen ja niin edelleen...

Yhtä passiivinen olen ollut näissä ruoka-asioissa. Heittäytynyt uhrin asemaan. Mutta helvetti, minähän se todella olen, joka päätän, mitä tänään syödään! Minä! Minä määrään!!!

No, jo tuota lehden ostoa alusti jonkinasteinen laihdutusinnostus. Että vihdoin, kaiken tämän jankkaamisen jälkeen, saattaisin hieman olla kypsää kamaa ihan oikeastikin tekemään jotain. Vaikka vain vähän. Vaikka vain sen 5%, jota lehdessäkin hehkutettiin. Paino on nyt tursunnut 110 kg:hen, joten sehän olisi vain semmoinen 5,5 kg. Olisi ihan kiva painaa 104,5 kg, noin aluksi. Sitten voisi vaikka edetä sen 5 kg kerrallaan, kuten lehdessäkin ehdotettiin. Mikäs siinä, ihan hyvä. Ostin nimittäin vihkonkin, se oli se ensimmäinen askel; sitä seurasi lehti. Vihko - nimittäin ruokapäiväkirja! Ensimmäistä kertaa elämässäni aion ainakin yrittää. Ja olla täysin rehellinen, itselleni. Siksi en kirjaa tänne mitään, ettei tulisi kaunisteltua. Ehkä jotain yleisraporttia. Vähän huolettaa, kuinka pärjään itsellenikään. Mutta ihan kylmästi kaikki vaan, täytyy vaan hokea itselleni, että se on vain minulle itselleni, ei kellekään muulle, sitä ei kukaan pääse paheksumaan tai pöyristelemään.

(Samassa lehdessä nimittäin puhuttiin "pikkusyöjistä", jotka ehkä puhtaasti omastakaan mielestään eivät syö mitään mutta lihovat - ja ilmiö selittyy rankalla aliraportoinnilla, ettei olla rehellisiä ehkä itsellekään aivan kaikesta... o/ -olenhan täälläkin narissut, että kun en mä mitään syö ja... No, toisaalta, sen "normaaliruuan" pitäisi olla aika ok, ne ahmimiset sitten torpedoivat muutoin siivon elämän. Kohtahan se nähdään, oi ruutuvihkoseni!)