Kyllä mä vähän olen yrittänyt skarpata. Kaupasta ei herkkuja ja sillain (ai eipä!). No ei ainakaan niin pahasti. Suklaasulku päällä. Ja tuohon ruisleipään yritän panostaa arkipäivässä, vaikka sitten välillä herpaantuu ahmimaan sitä muiden perheenjäsenten harrastamaa vaaleaa höttöä - hillolla hei! Siis minä, ei ne. "Kyllä tämä keksipaketin voittaa" sumutan itseäni ja kaarran tekemään vielä yhden, ja totean, että mitä turhaan paahtamaan, joutuu vain odottelemaan. Itsepetos n:o 2: "Painonvartijathan sanovat, että hillo on parempi, sokeri parempi kuin rasva". Niin kai... Ja kuitenkin uskot näihin hiilarihommiin, joissa nimenomaan sanotaan, ettei rasva lihota, vaan sokerit. Viehättävästi muunneltavia totuuksia.

Mutta vaikka kuinka yrittäisin, ja jotain liikuntapyristyksiäkin, tiedän kyllä tarkkaan ja selvästi, ettei tämä syömishomma tästä muutu; nyt tarvittaisiin jotain henkiparantajaa saati manaajaa, joka kiskoisi jollain eksorsistipihdeillä sen syvän, tumman synkeän möykyn sisuksistani, joka kaikki nämä ongelmat aiheuttaa. Pohdiskelin sen laatua, tuli mieleen jotain keskiaikaisia puupiirroksia jostain manausmeiningeistä, jossa ihminen raasu mollotti suu auki melkein leuat sijoiltaan, kun suun kautta lähti ulos semmoinen vihulainen, tämä tuntuu samalta. Se on kuin joku kasvain.
Pelottavaa on tietenkin se, että mitä paremmin olen oppinut tätä systeemiä tiedostamaan, sitä paremmin tiedostan myös sen, kuinka syvään juurtunut se on. Se kasvain on pyörinyt minun sieluni ja minuuden ympärille moneen moneen kertaan, niin, etten itsekään aina tiedä, kumpi on kyseessä - ne kietoutuneet niin tiiviisti toisiinsa, että itseltänikin kesti kauan edes tajuta, ettei ne ole yhtä ja samaa, vaan tuo musta kasvain onkin ulkopuolinen loinen, joka imee energiaa minusta. Tämä kuolettava symbioosi on kestänyt niin kauan, että kysyä sopii, mitä jää jäljelle, kun se kasvain poistetaan, sillä niin suuresti minä minuuteni persoonani ja sieluni nojautuu siihen. Mitä jää jäljelle, mikä minä olen, jos tämä tauti otetaan pois?