Karmauskoisena ihmisenä ei voi kaikkea pitää kasvatuksen ansiona - kaikki ja kaikkeus on jotain kummallista yhteensattumusten verkkoa, että toisaalta ei voi sanoa, että vanhempamme olisivat meidät pilanneet, vaan olemme jo aikaisemmin tehneet jotain ansaitaksemme vanhemmat, jotka meidät pilaavat... (humoristisesti ilmaistuna). Elikkäs (tosissaan) myös, ettei vanhemmat kykene kaikkeen, onhan lapsissa myös myötäsyntyisiä ominaisuuksia ja piirteitä.

Mutta mitä sitten on systeriin vaikuttanut se, kun minä synnyin? Tietenkin se on jokaiselle - etenkin esikoisille epäilemättä - vaikeaa, systerikin oli aikalailla huomion keskipisteenä ja pam! Sitten lävähti, se putosi korkealta. Mutta kun se on kuulemma ollut huolehtivainen jne. isosisko, miksi siitä sitten tuli sellainen väkivaltainen tyranni, jonka käytös oli aika kaukana normaalista sisarkateudesta, jolla mua aina lohduteltiin, jos yritin kertoa, että se ihminen on vaan niin mahdoton saman katon alla (luulisin, että se on joku semmoinen rajatilapersoona tai vastaava). Yksi syy kenties on, ettei mutsi tai isoäiti varmaankaan pistäneet sille kovasti rajoja (ensimmäinen on valittanut jälkimmäisen lepsuilusta, ja omasta kokemuksesta tiedän, ettei hän itsekään ole mitenkään liian jämäkkä kasvattaja). Eli systeri on huomannut aika aikaisin olevansa vallan kahvassa. Omasta esikoisestani huomaan, ettei montaa kertaa tarvitse löysätä, niin heti aletaan kokeilemaan joka asiassa.

Toinen, traagisempi, syy voikin sitten löytyä siitä, että kun esikoinen hyppii silmille ja taloon tulee vauva, joka ei vielä ole menetetty tapaus, olisiko äiti alkanut sitten hieman, vaikkapa huomaamattaan, syrjimään systeriä? Se ainakin oli karun kuulloista, kun toista odottaessani mutsi varoitteli, miten ensimmäinen näyttää tosi isolta kun saa toisen vauvan. Tottahan se on, kuten tulin huomaamaan, mutta aika karskisti mutsi naureskeli, että systeri näytti "ihan kamalalta, joltain kromosomilapselta" ja jos se asian noin jälkikäteenkin ilmaisee, onko mahdollista, ettei systeri muka olisi jotain sen asenteessa huomannut silloin? Ja tähän sitten lisätään se marttyyriasenne, josta joskus aiemmin kirjoitinkin, että yhteenotot systerin kanssa päättyivät siihen, että mutsi parkuu "kerro, olenko minä huono äiti, olenko?"

Jos aiempien elämien kolttosetkin siihen vaikuttaisivat, on myös jossain määrin myös perhe-elämän aikaansaamaa, että siskoni on semmoinen epästabiili ikuinen uhmaikäinen, jolta edelleen puuttuu itsehillinnän ja empatian alkeellisimmat muodot.