Kuten kaikki elämänmuutokset aina alkavat. Sen sijaan, että saisin itselleni sen suuremmin aisoja holtittomaan syömiseen, vakuuttelen itselleni, että loppuviimeksi se on aika pientä kumminkin, ja jatkan hokemista, vaikka neuvolassakin on vaaka alkanut ottamaan huimaa loppukiriä. Näenhän sen jo peilistäkin. Posket is back!

Sen sijaan, että saisin itselleni mitään spartalaista kuriasennetta, turhat pois ja tuhtia ruokaa pöytään, lautaselle, säännöllisesti, eikä pari leipää paahtimeen (tuo katala paahtoleipä on yksi selkärangan mädännyttäjä - ja niin kauan kun elinkin ruisleivällä! Että vaalea joskus oikein äklötti!), silittelen päälakeani, että tää on nyt vaan tää loppuvaihe, loppusuora, kyllä ne rasvat maidoksi muuttuu, ja laskeskelen, että ooo, jos vauva painaa näin paljon, ja jossain sanottiin, että vedet ja turvotukset ja istukat näin paljon, niin mähän olen ihan voiton puolella vieläkin... Enkä yhtään ajattele sitä, kuinka paljon voisin olla - jos olisin vain jatkanut sitä "järkevää" linjaa. En halua ajatella. Se vituttaisi liikaa.

Tutkin pieteetillä kaikki laihdutuspulverimainokset sekä muut mullistavat luontaistuotteet, sormet kihelmöiden, että "tuota on hankittava sitten imetyksen jälkeen! Pam! Pistän semmoisen tehokuurin, että!". Mikä ei ole oikeastaan muuta kuin vaivihkaista tien tasoitusta entistä levottomammalle suklaaseen lankeamiselle; että voihan sitä nyt, kun sitten tulevaisuudessa hoitaa asian... Toisinaan juolahtelee mielessä semmoisia tarpeettomia ilonaiheita, että kohtahan niitä sokereita ei tarvitse kytätä, ja ihan samoin, kun vuosia näin itseni väläykseltä imuttamassa röökistä kunnon henkosia, näen itseni sieluni silmin kirmaamassa sairaalatakissa kanttiinista suklaata ostamaan. Paskiainen! Ei näin! Ei! - Edelliselläkin kerralla olin niin tyytyväinen, kun tuli noin viikon vieroituskuuri, vaikka hyviä jälkiruokia siellä tarjottiinkin, mutta kun menin sittenkin, vaikkei kovasti edes mieli tehnyt, hakemaan yhden palkkiosuklaan, se maistuikin - varmaan paljolti myös hormonien vaikutuksesta - aivan kammottavan kuvottavan kummalliselta! Ei kyllä kauaa mennyt himaan päästyä, kun pääsin tämänkin linjan tärvelemään. "Mutta jos tällä kertaa..."

Ai niinkö? Johan tässä on joku reilu puoli vuotta tullut taas pistettyä tuusan nuuskaksi. Ja tiedättekö mitä? Itsetuntemuksiin ja -tarkkailuihin tarkemmin paneutuneena olen tällä kertaa huomannut, kuinka paljon taustalla vaikuttaa rimakauhu. Se, etten saisi näyttää hyvältä ja hyväksyttävältä. Juuri, kun alkoi tuloksia tulemaan, aloin jo ilakoimaan mielessäni, kuinka miltei-normeihin-sopivalta voisinkaan tätä menoa ensi kesänä jo näyttää, olisiko viimeisenä niittinä ollut ihmisiltä ropisevat kohteliaisuudet, vai se  ylpeys, jota oli kerrassaan pakko jatkaa lankeemuksella - niin, kun menin hankkimaan ja suunnittelemaankin sieviä vaatteita jo valmiiksi. Yhtä kokoa pienempiä! Mitä se nyt tuommoinen oikein on! Pakkohan niiden mielen pirujen oli itseä kurittaa, että mitä sä nyt oikein luulet! Luuletko tuohon paitaan koskaan mahtuvasi, kun joudut naps naps napsimaan joka kauppamatkalla jotain suuhusi?

Mistä löytää se voima ja vahvuus, sinne "huomiseen"? Että "synnytyksen jälkeen alan tällä kertaa oitis kuntoilemaan", ja "ylläpidän järkevää syömistä imetyksen ajan, ja sen jälkeen vedän jonkun reippaan nutrilett-kuurin, ja jatkan entistä järkevämpää syömistä". Kuinka saisin itseni uskomaan, että se on mahdollista, olen sen arvoinen? Lasten kanssa on niin kovin helppo ryöpyttää rakkauttaan muualle, kuinka saisin ilkeät kielet vaimenemaan päässäni, ja itseni uskomaan, että vähän siitä rakkaudesta voin kyllä hyvin jättää itsellenikin, ja niin kuuluukin. Niin täytyisikin.