Se on taas karvaa koko kämppä täynnä. Loikoillessani joutilaisuudessa saatan haroa tukkaa, haroa ja haroa, ja pyöritellä palloksi. Puolenkin tunnin puhelinkeskustelun aikana saa jo kumman karvatollon aikaiseksi. Katoavaista kaikki tyynni, etenkin se ihana, paksu odotustukka. Ohimot alkavat jo kuultamaan. Toivottavasti ei enää jatku pitkään. Vaikka uutta tuleekin tilalle: tukan sisällä tuntuu jo hassu sänki.

Ehdin jo friikkailemaan vaivihkaa ilmestyvistä jättiläismustelmista siellä täällä. Leukemiaa löytyy suvusta kyllä. Mutta tarkemmin ajatellen, eiköhän keskimmäinen ole äitiä höykyttänytkin, kavunnut kintulle ja hihkaissut "kiikku!", ja alkanut pomppimaan pienellä luisevalla peppusellaan äitiraasua säälimättä. Helpolla tulee, mutta tulkoon. Sillä ehkei mustat silmänaluset ja huimailu tulekaan pelkästä valvomisesta? Hemoglobiini oli jossain sadan tietämillä, kun se viimeksi mitattiin, ja tuskin se siitä on parantunut. Karaisin mieleni ja aloitin rautakuurin. Yllättäen kärsimykset eivät olekaan yhtä suuret kuin raskauden tilassa.

Kalkkia ja D-vitamiiniakin pitäisi, mutta siinä sitten sommitteleminen sen raudan kanssa. Maitoa tulee juotua ja -tuotteita, muttei kai tarpeeksi. Etenkin, kun joutuu pidättämään itsensä maidonlärttäämisestä sitten sen 2 tuntia ennen ja jälkeen rauta-annosta. Täytyypä skarpata kuitenkin ennenkuin hampaat alkavat hajoamaan.

Mutta kun väsyttää. Voi taivahan vallat, kuinka väsyttää. Toisaalta siihen on tottunutkin. Jos voisi nukkua yli 4 tuntia kerralla, se ei ehkä onnistukaan. Kaikki muut nukkuvat, vauva nukkuu, minä pyörin aamuyön auringonnousua ihmettelemässä. Haaveilen, että joskus vielä... ehkäpä jo ensi talvena!

Kyllä maailma sitten kirkastuu. Parin viikon kuuri 6 - 8 tunnin katkeamattomia unia, ja kyllä se siitä lähtee kulkemaan taas.

Ehkei pitäisi ruoskia itseään näissä painoasioissakaan niin kovasti..? Tietenkin tulen vielä pieksemään itseäni ajatusleikeillä, kuinka olisin suit-sait vaan laihtunut 10 kiloa ainakin, jos olisin pitänyt "edes pientä rajaa" ruoka-ainesten suhteen imetysajan. Mutta hei, ei sitä vaan voi. Se on ihan hullua, se on jotain kaukana itsekurin tuolla puolen. Katselen ihanaa pulskaa vauvaani, ja ajattelen, että herttinen, kaikki tuo kasvu on kulkenut suuni kautta. Jos elimistö sitten paikkailee hieman väärillä asioilla, eihän se nyt synneistä suurin. Kunhan sitten imetyksen jälkeen tajuaa, että nyt pitää lopettaa, ei enää ole mitään oikeaa syytä tai tarvetta.