(Tässä asiassa) normaaleilla ihmisillä lienee joku kiintiö turhille herkuille? Semmoinen, että jos kylässä ottaa toisenkin siivun kakkua, ei kauppakeikalla enää koe tarvetta ottaa mitään? Että jos syö ison tuliassuklaalevyn niin ok, mutta ei vähään aikaan juuri kiinnosta karkkihylly?

Mä elän jatkuvassa kieltäymyksessä. Ei mitään väliä, mitä on mättänyt ja miten paljon, se kestää ehkä noin pari tuntia, voisi sanoa. Tai - sen tilanteen verran, jos on vaikka vieraita, niin sitten näön vuoksi täytyy odottaa, että ne lähtevät, ennenkuin voi mättää keksipaketit sun muut loppuun. Mutta kauppamatkallakin jos hotasen jonkun suklaan, sen loppuessa tulee vain kauhea ahdistus, että siinäkö se nyt oli? Mitä seuraavaksi? Enkö mä nyt ottanut mitään himaan? Ja jos ei ota mitään mitään lainkaan, tyyni ylpeys on katoavainen ilmiö; jo muutaman tunnin kuluttua alkaa pyörimään kaapeilla, että ihanko totta tässäkö kaikki.

Eikä mikään riitä. Mikään ei täytä sitä tyhjää tilaa. Sen tajuaminen saa hieman pakokauhuiseksi.