Ihan totta, se mua joskus hieman harmittaa, etten sittenkään koskaan tullut kokeilleeksi useampaa sorttia huumailuaineksia.

Tuli mieleen, kun tänään näin MTV:ltä jonkun videon, jossa jannulössi löhötti baarissa muiden tanssiessa, idioottimaisen hyytyneet hymyt naamallaan, välillä oli semmoinen efekti kun filmi palaa läpi ja sen alta tuli - itseasiassa sama kuva esiin, oli siinä jotain muitakin vääristymiä ja semmoisia (musiikkia en kuitenkaan juuri kuullut, kun oli oma levy soimassa, nimi ei vähimmässäkään määrin jäänyt mieleen). Ajattelin, että huoh, niin, tuommoista se luultavasti on. Mikähän? Matkat varmaan.
Mutta joutuuhan niistä maksamaankin - kaverien kertomukset duunipaikalla venyvistä käsivarsista hieman latistivat kokeiluhalukkuutta. Ja niistä raveveikoista kyllä huomaa, näin kymmenen vuotta jälkeenpäin, että on siinä kavereilla kyllä synapsit aivoissa napsahdelleet. Olisiko nyt sitten kuitenkaan ollut sen arvoista?   

Tötsyn lisäksi aivojen koekeittiössä on tarjoiltu vain kerran pirtsakkaa (olihan se joo, muttei oikein vedonnut muhun - pidän liikaa nukkumisesta ja syömisestä heh heh - ja toisaalta tajusin, miten helposti ja kipeästi siihen jäisi kiinni), kerran sieniteetä (jota olisin kyllä tullut kokeilleeksi toistamiseenkin, mutta seuraavana syksynä olinkin jo raskaana. Ja tiedostin kyllä, miten niiden kanssa täytyy olla varsin varovainen, oli sen verran hurjaa kun alkoi katto lainehtimaan ynnä muuta - ja vaikkei muuten tajuaisi, niin viimeistään siitä, ettei se yksi niistä kolmesta sienistä seonneesta kaverista koskaan ns. palannut takaisin, eikä se toinenkaan ihan täysin), näitä ennen kerran poltin salviaa (mielenkiintoista, mutta hetkellistä). Päivänsinitee oli niin kuvottavan makuista, että joskus vieläkin voi nousta se maku kurkkuun ja meinaan yrjötä, ja kiitos vaan, vaikutus jäi kirkkaasti nollan puolelle. Vaikkei kuulemma ollut oikea lajike ja olisi pitänyt hauduttaa yön yli (huh mitähän se maku sitten olisi ollut). Ja kuka muistaa vielä ne tietyn merkkiset kermasifonipatruunat, joissa - ainakin sanottiin olevan - ilokaasua? Tiedä häntä, kyllä ne muutamat kaverit niitä jaksoivat urakoida, itse en siitä yhdestä ilmapallollisesta kokenut muuta kuin hetkelliset happivajarit, vaan eihän se synnytyssalissakaan tarjottu taatusti ehta juurikaan auttanut siinä hommassa, kun jotkut äidit taas kertovat likipitäen psykedeelisistä kokemuksista.

Ei nämä opiaattimeiningit ole niinkään kiehtoneet, seurannut sivusta tuttujen yrjöilyä ja höristelyä, vähän miettinyt, mutta tullut tulokseen, että ääh, ei kiinnosta. Psykedeelit sen sijaan kiinnostivat jo siitä lähtien, kun 12-vuotiaana tutustuin Jimi Hendrixiin ja näin hippidokkareita tv:ssä, kelasin, että vau, kun kasvan isoksi, minäkin tahdon! Mutta se - onneksi? - jäi sitten kuitenkin.
Puhutaan porttiteoriasta, mutta itselleni tötsyttely oli pikemminkin portti streittailuun, aloin suhtautumaan alkoholiinkin (ja juuripa siihen - kun se on niin hyväksyttyä) varsin karsaasti, että hyi mikä kamala hermomyrkky. Samalla nämä matkat ja nipsutkin paljastuivat kamaliksi totuudenvääristäjä-kemikaaleiksi. Sienet olivat vähän jossain siinä rajalla, ja tötsyäkin tiedostin väärin käyttäväni, turruttavani tietoisuuttani - oikeastaan pitäisi vain meditoida, ja korkeintaan pössytellä vain jonkinlaisena sakramentaalisena toimituksena. Clear mind ja sillai. Nooh, jäi se pössyttely ja muutkin, eipä sitä voi sanoa ottaneensa kuitenkaan mitään askelluksia missään henkisellä tiellä. Tai tiedä häntä - onhan vanhemmuuskin yksi sellainen. Buddhalaisetko tapaavat vetäytyä munkeiksi ja nunniksi sitten, kun jälkikasvu on kasvatettu ja pärjää omillaan. 

Mutta joskus vähän harmittaa, että olisipa ollut hilppasen hurjempi nuoruus, olisipa vähän enemmän muisteltavaa (jaa kuitenkin aivokemia lienee pykälän paremmassa vedossa). Ja toisaalta joskus suunnittelee, että kunhan olen vanha mummeli, ehkei niin vanhakaan, mutta kun ei ole mitään menetettävää, voisi alkaa näitä psykejä testailemaan... Hihhih, vanhainkodissa viimeistään sitten. Mitähän ne siihen maailmanaikaan mennessä mahtavat olla?