Välillä sitä rakentelee kaikenlaisia "itsearvostus"-juttuja. Että saa ja sopii, tai on jopa oikeus ja kohtuus ottaa kunnia jostain hyvistäkin asioista. Lähinnä nämä jutut liittyvät lapsiin. Että heissä olevia hyviä puolia voin ja saan nähdä itsestäni johtuvina - ettei kaikkea sitä ole vaan jotenkin kaadettu jostain ulkopuolisesta lähteestä, ja minä sitten vaan sählään näitä arkipäivän perustarpeita. Ja sitten oli se hämmentävä oivallus siitäkin, että jos heissä on äitinsä näköä, onhan sitten osa siitä ihanuudestakin minun geenejä, samaa näköä - enkä koskaan ole oikein ajatellut, että "äidiltään ovat perineet kauneuden". Hämmentävää. Pitkä on tie itsensä ulkoiseen hyväksymiseen.

Mutta joo joo - sitten tulee tämä sielunsa syvyyksiin kaivautuminen, ja mitä moskaa sieltä saakaan lapattua päivänvaloon. Tällä hetkellä olen melkolailla vakuuttunut olevani ihan yhdentekevä kusipää, epäempaattinen itsekeskeinen ääliö, joka on tuhlannut elämästään palttiarallaa kaikki paitsi viimeiset viitisen vuotta. Että kaikki sekin, jota itsessäni olen pitänyt arvossaan, on osoittautunut nyt lähemmin tarkasteltuna ihan paskaksi. Olen ollut ihmeellinen hyypiö, joka on hukannut kaiken kosketuksen todellisuuteen sairaassa erikoisuuden- ja toisaalta hyväksytyksitulemisentavoitteluissaan. Ahdistaa, kun kelailen yön hiljaisina tunteina ihan pieniäkin asioita, mitä elämässäni olen tehnyt, ja tajuan, ihan kuin ensi kertaa heränneenä, että ei helvetti mikä idiootti, täysin kieroonkasvanut sielunelämä ja kaikki on tehnyt ihan perseelleen. Olen elänyt ihan omiin fantasioihini käpertyneenä, ihme friikki, eikä edes sillälailla positiivisessa mielessä, kuten silloin kuvittelin. Turha hapenkuluttaja.

Pitäisi joskus aamuyöllä laatiakin lista, mitä kaikkea itsestäni ajattelen ja miksi. Ärsyttää, kun alkaa päivällä kirjoittamaan, ja ne räikeimmät ja selkeimmät esimerkit ovatkin jääneet sinne tyynylle kello puoli viiteen aamulla.