Selvästi jotain essenttielliä olen löytänyt. Tiedän sen siitä, että pohtiessani näitä asioita syön syön syön. Jos ei muuta löydy, niin hilloa sämpylän päälle, vaikkapa. Ja sentään, kaikesta sokerinlärttäämisestäni huolimatta, olen yleensä kokenut melko etovaksi yhdistelmäksi (vanhan kansan pula-ajan herkkuja...). Mutta on semmoinen ihan heikko olo.

Mietin lukemaani, että narsistille oikeat ystävyyssuhteet ovat mahdottomia, on vain enemmän tai vähemmän hyödyllisiä ihmisiä. Tätä sisko on tehnyt, jo jostain 10-vuotiaasta. Muistan ihmetelleeni, kun hän ensin istuu puhelimessa ystävänsä A:n kanssa haukkumassa pitkään ja hartaasti ystävää B, jossa session päätteeksi ei tainnut olla enää yhtäkään edes ihmisarvoista elementtiä. Normaaliahan se on, etenkin tytöille etenkin jossain vaiheessa. Muttei kai se, kun tämä vain huokaisee onnellisena, ja naputtaa seuraavan numeron (tai no, silloin taisi kyllä olla vain niitä pyörityslevyjä), nimittäin tuon äsken niin antaumuksella haukutun B:n, ja pikaisten arkipäiväisyyksien jälkeen saa saman levyn laulamaan; nyt ystävää A haukutaan suunnilleen kaikesta siitä, mistä juuri äsken tämänhetkistä langan toisessa päässä olijaa (alkaakohan se muuten olemaan kuoleva sanonta, eihän enää ole mitään "lankoja"?), B:tä. Ja sillä samalla meiningillä se on mennyt. Kymmenisen vuotta myöhemmin meininki oli suunnilleen sama. Ystäviä tarvitaan oikeastaan vain kaksi, jotta niitä voi haukkua toisilleen. Sitten tietenkin sen kanssa kaveerataan enemmän, jolla sattuisi olemaan vaikkapa rahaa lainattavaksi. Eikä edelleenkään kohennusta tilanteessa. Joskus se jaksaa minullekin pitää näitä pitkiä esitelmiä jonkun "ystävänsä" kaikenkertaisesta pöyristyttävästä naurettavuudesta. Jos kaiken päätteeksi olen kysäissyt, että no miksi se on tämän kanssa tekemisissä, kun näin kaltoin ja kurjasti kohtelee siskoani, vastauksena on tullut lakoninen naurahdus "No, eihän mulla ole varaa käydä kampaajalla hiuksiani leikkaamassa!" tai "Haha, mitä mä pistäisin päälleni jos en niitä sen liian pieniä vaatteita, mitä se syytää aina kun laihdutuskuuri menikin pieleen!"

Ja se "poikaystäväkin", jota se vuosikaudet retuutti. Se oli enemmän semmoinen naisiasaamaton reppana, ihan kiltti ja kiva, muttei nyt mitenkään niin vetoava. Mutta sitä saattoi juoksuttaa. Mikä tärkeintä, sillä oli auto. Ja ei sillä nyt paljoa sitä rahaa ollut, mutta olipahan niin kauan yksineläneenä sen verran heikko, että alkoi sitä siskoon syytämään. Ja sehän tykkäsi. Siitä se "rakkaus" roihahtikin. Ja toisaalta, sitten kun se alkoi pistämään kukkaronnyörejä kireämmälle tajuttuaan, ettei enää olisi omannut minkäänasteista päätösvaltaa omaan tilipussiinsa, sisko roikotti sitä sitten semmoisena syntipukkina. Kyllähän hänen elämänsä olisi kerrassaan loistavaa, mutta toi... Eikä missään nimessä - kaikesta perinpohjaisesta kelvottomuudesta huolimatta - voinut pistää pihalle. Hänhän jäisi yksin! Selitys oli sama kuin sen edellisenkin kanssa, että "mun täytyy ensin löytää uusi!" - ! Eikä sille mitenkään juolahtanut mieleen, että sitten ne kelpoisammat miehet, jonka kanssa vehtasi enemmän tai vähemmän avoimesti, ehkä eivät olleetkaan samaa mieltä suunnitelmasta, että heivataan hei toi pois kuvioista ja aletaan olemaan kimpassa. Nämä tavoittamattomat miehet olivatkin sitten jotain taivasta parempaa. Ja olisivat tehneet siskonkin elämästä jotain taivasta parempaa. Ja kun hommat eivät kulkeneet, hän oli taas uhri. Ton ynnä muiden, muttei missään nimessä oman tyhmyytensä.

Ihmiset hänen lähellään vain peili ja hovi, kuten Auringonkukan vinkkaamassa blogissa loistavasti todetaan.