Ai raivostus, tässä on jo monta vuotta mennyt - ja nyt taas, pitkästä aikaa, minä vetelen kessua unissani! Vähän kauhistuin itsekin, että haloo, mähän imetän, mutta jotain selittää mussutin, että niin mä poltan vaan tän yhden viikossa, ei se niin voi haitata.

Mutta mikä masennus, että se on siellä selkäytimessä jossain vielä vaan! Ja eihän se oikeasti mitenkään yllätys pitäisi olla - joka kerta, kun haaveilen jossain tulevaisuudessa häämöttävää reipasta ulkoilua, siinä mielikuvasarjassa vilahtaa kyllä rouva pummattu rööki toisessa kädessä. Toivottavasti, kun näin tulee tapahtumaan, tämä uusi armollinen tupakkilaki avittaa pysymään moisesta poissa. Vaikkei siitä tulisikaan normaaliarkeen mitään seuraamuksia, on se kuitenkin jonkinlaista riippuvuuden esiintuloa ja ruokkimista edelleen.

Toiseksensa, tätä kun pohdiskelin, hahmotin myös sen, että viime aikoina on ollut aika paljonkin yhtymäkohtia elossa, jotka ovat viitanneet joihinkin taannoisiin ikäviin tapahtumiin, laajalla otannalla, joten voisiko mitenkään nyt olla niin, että tämmöisistä menneisyyshiertymistä johtuen tuli taas takapakkia, ja toisaalta sekin, että oli taas muka voitokkaasti marssimassa kohti ankaran loisteliasta tulevaisuutta, aiheutti osaltaan kompastumisen.

Kun se on niin kahtalaista tämä elo tämän pään kanssa; toisaalta keittelee sosekeittoa ja iloitsee uusista, kokoa pienemmistä vaatteista ja niiden istuvuudesta, toisaalta se toinen puoli, juuri se sairas, haraa vastaan kuin kiukutteleva pikkulapsi, vaatien entistä enemmän suklaata turvakseen ja nykyisen systeemin hajoittamista heti oitis.