Hyvä aloittaa valituksella. Nähdään sitten, pitkällekö pääsen 1,5-vuotias sylissä.

Jokainen äiti tietää tämän: Niin ihania kuin ne lapset ovatkin... Olen jäänyt loukkuun betonimyllyyn. Minua vedetään mankelin läpi. Olen viime aikoina vaipunut eskapistisiin fantasioihin yhä useammin. Että edes kaksi tuntia rauhassa! Ilman, että hintana on joko herätä liian aikaisin tai roikkua valveilla liian pitkään. Vaan ihan rauhassa! Syödä! Käydä paskalla! Saati sitten: Tallinnan risteily - telttaviikonloppu - festareille - ihan mihin vaan - Damiin, damn it!

Ja mies on tietenkin suloisen ymmärtämätön sukupuolensa suomilla oikeuksilla. Hänellähän on kiire. Hän käy töissä ja suorittaa opintojaan. Minähän vain lenun himassa tai loikoilein puiston penkillä rakkaitten lapsosten kera. Olenko minä niin huono äiti? (No ei se nyt tuota sano, ne on omia skitsojani. No on sen asenne hieman tuommoinen. Kuulemma ihan yleistä isäväestön keskuudessa).

Sisäinen Neilini herää valittamaan. "I wish I was Krishna. Then I'd have six pairs of hands."

(Luojani, tukkakin on aika samalla mallilla... Pärstästä puhumattakaan... Toi voisi olla jo mun passikuva...)