Se palautuu, se läskipanssaripalttoo, hiljalleen. Kaikki se synnytyksenjälkeinen keveys alkaa olla mennyttä. Hirveät makkarat, giganttinen keskipönttö, naamakin ihan turpea. Näin selätti sairaus terveen järjen taas...

Ei vielä, eikai, eihän?!? Yritän piiskata itseäni taisteluasemiin kuin vanhaa sotakaakkia, joka tuskin pysyy jaloillaan. Tiedän kyllä, joo, niinkuin Lindholmin Dave; joo mä tiedän, tiedän, tiedän, tiedän... Mutta ei vaan lähde käyntiin. Joku anomis- ja vastaaninttämiskeskustelu kävi päässä liu'utellessani autolla punaisista valoista seuraaviin, ja aika paljastava kommentti sieltä tupsahti:

Vittu tää kaikki paska on ollut minussa jo jostain hamasta vauvaiästä alkaen, se on niin vahvasti rakentunut minuun, minuuteen, että paskaako tässä jaksaa. Tekee mieli syödä niin miksi en söisi. Mussun mussun. Antais mennä vaan.

Eikai, eihän, ei? Se anelija anelee ja rukoilee polvillaan: mutta nyt on päästy jo niin pitkälle, olet kaivanut niin pitkälle, älä luovuta nyt, ethän, älä enää käänny takaisin...