Joo joo meni viikonloppu sitten vähän viikonloppuna - no ei mitään nyt niin pahaa, mutta ylös-kirjaamiset jäi, ja toiseksensa, meni sitä hieman keveällä kädellä lettua ja jätskiäkin. "Täytyyhän sitä nyt viikonloppuna". "No tää on nyt se syömispäivä (tai toinen...)". Mutta joo joo, kyllä se vaaka näyttää jotain semmoista 108,5 kg, vaikka tuo viime viikon kasi oli selvästi joku heilahdus. Vielä kun sitä liikuntoa lisäisi...

Onhan tämä toisaalta tämä vuotuinen kierto. Ainahan talvella on tuhdissa kunnossa. Kesällä sitten, ei jaksa syödä, muistaa juoda, luuhaa ulkosalla ipanoiden kanssa aamusta iltaan (näin aika kultaa muistot...). Mutta jos tuo vuotuinen kierto onkin nyt jossain 110 - 105 välillä, olisihan se mukavampaa, jos se menisi satasesta ysikymppiin -akselilla.

Syömisongelman syviä syitä: aamuyön horroksessa tuli semmoinenkin tuntemus, että voisiko pohjalla olla jonkunlainen häilyvä hoiva vauva-aikana, masentunut, ailahteleva äiti. Että jäisi semmoinen fiilis, että tankkaa nyt, kun sitä on tarjolla, seuraavasta kerrasta ei ole takeita. Ja koska elämän alkutaipaleella äidinrakkaus manifestoituu ruuassa niin vahvasti, on se jäänyt semmoiseksi eloonjäämisklikiksi. Tämä puoltaisi sitä pelkoteoriaa; että syönkin pelosta, en olemassaolon ilosta. Täytyy ahtaa kun vielä voi, en siksi, että se on kivaa ja luottaisin siihen, että minua rakastetaan. Vaan vedän sitä rakkautta varastoon.

Toinen saman horrostuumailun valaistuminen oli tähän syiden etsimiseen; eihän se ole tärkeää, että keksin jonkun syyllisen tähän kaikkeen, ja sitten olisin loppuelämäni katkera mutsille, että kivat sullekin, kun pilasit mun elämän. Ei, ei ole itsearvoista tietää, mitä on tapahtunut, vaan saada selville syyt vain siksi, että niistä voi päästää irti. Tämä vertaus oli voikukka. Jos ei tiedä, että se kasvaa aina juuresta uudelleen, nyhtää kukkaa ja lehteä kerta toisensa jälkeen, kaikki on hyvin aina kunnes se kasvaa uudelleen. Mutta kun tietää, että sillä on pitkä, paksu juuri joka on poistettava kokonaan, eihän sitä juurtakaan jäädä sitten pällistelemään, että perkele, siellä se on, maan sisässä ja pukkaa uutta perään - vaan sen kaivaa pois, kun tietää mitä ja miksi. Ja jatkaa elämistä, eikä jää pyörimään sen juurakon ympärille.

Toinen vaihtoehtohan rikkaruohoissa on muuttaa asennetta; kaikki kasvithan on rikkaruohoja, jos ne kasvavat väärässä paikassa ja päinvastoin. Se kuvastaisi sitä semmoista pyöreyttä, jolloin tuntisin oloni ok:ksi. En nyt muista miten tämä meni, mutta lopputuloksena oivalsin, kuinka itsensä hyväksyvä ihminen saattaakin laihtua luonnostaan (eli laihduttamatta, eli kun ahmiminen loppuu), kuten Krister totesi tuossa kirjassaan.