Ilmarinen kynti kyisen pellon - miksi..? Täysin ennakkoluulottomasti ilmituon sivistyksen puutteeni kansallisissa asioissa.

Mutta semmoinen fiilis itsellä on, sitä tämä on, kyitä on, ja kiviä.

Välillä meinaa arkipäiväkin kadota näitä juttuja kelaillessa. Toivoo, että voisi vaan vetäytyä johonkin, pohtimaan ja pohtimaan, jotta pääsisi sinne sipulin ytimeen, pikku ituseen saakka.

Syön syön syön. Se selvästi kuuluu asiaan. Teen jonkun henkeäsalpaavan oivalluksen, ja karkaan kaapille mussuttamaan. Mutta nyt kaivellaankin asioita, jotka aikaansaavat sen mussuttamisen. Olettehan kuuleet sen, että jos aivoihin tökkää muistilohkon kohdalle, alkaa ihminen pulputtamaan siihen kohtaan varastoitua muistoa. Nukutuksessa, tietenkin, eihän aivoja muuten pääse tökkimäänkään, kuin leikkauksessa. Minä sörkin itseäni siihen kipusolmuun, josta tämä syöminen lähtee, ja pulputtamisen sijaan joka sörkkäyksestä siis syön.

Vaakakin alkaa hipomaan 110 kg:n lukemia. Ei ehkä ihan, mutta lähelle liippaa. 108 kg oli viimeisin virallinen tulos. Ei tässä vaa'alla tarvitse käydä, kyllä sen pelistä näkee ja vyötäröltä tuntee. Tietenkin harmittaa, kun mielessä kummittelee se ajatus siitä ihanasta, menetetystä 101,5 kg:n lukemasta. Vaikka tiedänkin, että siinä oli jotain nestehukkaakin mukana, ainahan juuri synnyttäneet naiset ovat ihan kuihtuneen näköisiäkin. No, sitten voisin tietysti piiskata itseäni näistä imetys/syöminen-asioista, että niiiin ja nnnniiiiiin paljon olisi voinut lähteä, mutta myöhäistä se on itkeä, paskat housuissa. Sitäpaitsii suhtaudun hienoisella, orastavalla toivokkuudella, että alettaisiin lähestymään semmoisia kerrostumia, että jos pääsisi pahimmat murikat nakkaamaan sinne pellonreunalle, kyiden sekaan, ehkä en enää lihoisikaan. Voisiko olla niin? Koskaan ennen en ole tällaisia asioita tiedostanut - ja toisaalta samalla havaitsen itsessäni ihan uudenlaisia vahvuuksiakin.

Yhden semmoisen perhetutun kanssa tuli juteltua tuossa, hän on iältään siinä meidän ja mutsin ja faijan välissä, eli on toisaalta ihan läheinen minullekin, vaikka on toisaalta myös hengannut samoissa kuvioissa heidän kanssa siellä nuoruusvuosina. Niitä näitä kun lähdettiin juttelemaan, pohdittiin tätä perheemme esikoisen sielunelämää, sieltä tuli aika arvokkaita tiedonjyväsiä aikakauden silminnäkijältä. Kyllä, hänkin, sivustaseuraajana ihmetteli, miten systeri pyöritti meininkiä - mutsi ehkä asettaa itsensä uhrin asemaan näissä jutuissa, mutta kyllä se oli ihan itse käynyt koko saakelin vaatekaapin läpi parivuotiaan kanssa ihan itse, että puetko tämän paidan? tämän? tämän? tämän? Ja kyllä, hänkin, sivustaseuraajana oli saanut todistaa näitä marttyyriraivareita "Minä olen teidät synnyttänyt!" - enpä semmoista läppää itse muistanutkaan... Mutta nämä arvokkaimmat mainitsemani tiedonjyväset olivat semmoiset, että kyllä - aivan kuten olen käsittänytkin, äidin äiti ei vetänyt tätä marttyyrilinjaa, vaan oli semmoinen vahva ja voimakas, ja kyllä - mutsi oli ollut masentunut äitinsä kuoleman jälkeen, ja ihan pari vuottakin kuulemma, ja uutena, hieman yllättävänä tietona, että faija oli vittuillut mutsille, ainakin kun nämä olivat yhdessä kipanneet, oli vittuillut sekä naistenlehtien lukemisesta, että joo joo lue sinä niitä vaan, sieltä se totuus löytyy, joka jää vähän vaillinaiseksi kuvaksi mulle, mutta kaipa se jotain älyllistä halventamista on ollut, vaikkei faija itsekään ole yhtään enempiä kouluja käynyt, eikä mikään aikamme suuria intellektuelleja, vaan enemmän ateistisena luonteena käytännön asioiden parissa askarteleva. Ja sitten toinen vittuilunaihe, ja tämä, tämä se vasta voikin olla melkoinen avain moneen asiaan itsessäni - *rumpujen pärinää* - PAINO!!! Mutsi oli entisenä jokseenkin anorektikkona (mutta eihän semmoisista ollut puhetta niihin aikoihin, eikä ole sen tarkemmin eritellyt, oliko jotenkin tarkoituksella syömättä vai mitä, mutta lääkärillä oli käynyt ja saanut jotain uni- ja oliko masennuslääkettä, jotka sitten toinen lääkäri oli lopettanut "riippuvuutta aiheuttavina" ja läksyttänyt vain "nauttimaan elämästä kuten nuoren ihmisen kuuluukin") melko tuhdissa kunnossa, no oikeastaan ekasta raskaudesta aina eteenpäin, pienimmillään "hieman pyöreä", muttei se oikeastaan koskaan ole laihtunut enää, vaikka liikkuukin paljon. Mutta anyway, tämä se vasta oli semmoinen yllätys, että menee varmaan muutama päivän ennenkuin hahmotan asian kokonaisuudessaan. Mitään vittuilua nimittäin ei ole esiintynyt, ainakaan en muista, paitsi systeri tietenkin, joka parhaimmillaan provosoi broidin mukaan, mutta mutsi ja faija eivät juurikaan ole kiinnittäneet huomiota - niin tai jaa, mikä nyt on siellä "pimeässä kulmassa", löytyyköhän sieltä tähänkin monta selventävää tilannetta. Apua. No, jokatapauksessa tämäkin rouva kyllä kertoi, että "onhan isäsi muuttunut niistä ajoista paljonkin", ja toisaalta muistan, miten niillä oli jotain kuntoilukuureja - ja vieläkin - "yhdessä", että yhdessä syövät sitä ja tätä ja käyvät kävelemässä tai mikä liikuntalaji onkaan kyseessä. Mutta että faija olisi joskus ainakin vinkkupöydässä oikein vittuillut mutsin kyyneliin aiheesta, on aika shokkiuutinen.

Liittyykö tähän sitten se, että mun paino ongelmineen olikin sitten semmoinen vaiettu tosiasia, vähän niinkuin ne systerin raivarit, että kaikki tietää mutta on olevinaan kuin ei olisikaan mitään ongelmaa? Paljonko tässä on semmoista puhumatonta taustalla? Äkkiä tuntuu niin paljon järkevämmältä, kun joskus, ihan melkein lapsena, ihmettelin itsekin, miksi oli niin herkkä paikka, jos faija kuittasi jotain - tai ei sen tarvinnutkaan, riitti, että itse ymmärsin väärin - ja silloin mä sain semmoiset itkuiset marttyyriraivarit. Mutta enhän se ollutkaan minä vaan joku aineeton jäänne mutsin sisältä, joka pääsi livahtamaan sisälle mun ihrantahrimasta itsetunnonriekaleesta.

Näitä projisointijuttuja miettinyt systerin taholta, ja semmoinenkin kyllä kävi mielessä, että entäs mutsi, kun Hotchkiss esittikin semmoisen esimerkin, että "äiti, joka on epävarma oman seksuaalisuutensa suhteen, haukkuu tytärtään huoraksi, joka alkaakin harrastamaan irtosuhteita" - että me, jotka olemme narsistien vaikutuspiirissä, emme pelkästään joudu projisoinnin kohteeksi, vaan välillä ne tunteet myös "osuu ja uppoaa" ja alamme itse toteuttamaan niitä. Ja tässä viime päivinä olenkin pohtinut, että liittyisikö mun, mutsiin ja syömisasioihin jotain tämmöistä - niin sitten pam! kuulen tämän asian. Taas niitä juttuja, että "kun oppii uuden sanan..."

Hömppää mitä hömppää, mutta haluaisin osoittaa erityiskiitoksen jokin aika sitten hankkimalleni pikku obsidiaanille.