Olen mä tämän ennenkin tajunnut, ja varmaan tännekin kirjoittanut, mutta tänä aamuna se todella piirtyi selkeästi mieleeni:

En voi olla itselleni ainakaan liian julma tai vihainen siitä, että lihosin (uudelleen).
Sillä ennen tuota n. 30 kg painonnousua mahtui reiluun vuoteen seuraavat asiat:

• Pahalaatuisen kasvaimen löytyminen ja poisto leikkauksella
• Siipan tapaaminen ja avioituminen
• Raskaaksi tulo, esikoisen syntyminen
• Muutto
• Ystäväpiirin katoaminen
• Tupakoinnin lopettaminen
• Rankemmanpuoleisen pilvenpolton lopettaminen
• Työpaikan vaihtuminen
• Töistä poisjäänti (äitiysloma)

Jo ennen tätä tapahtumien listaa törmäsin jossain lehdessä olleeseen artikkeliin stressistä, ja stressipistelistaan, josta sain yllättäen aika huippulukemat. Silloin oli työttömyyttä, paikkakunnalta toiselle muuttamista, opiskelujen loppumista, mitä kaikkea, jopa pitkäikäisen lemmikin poismeno. Siitäkin tuli bojot. Mutta paras olikin vasta tulossa...

Jos sitten olinkin aika kuitti siinä vaiheessa, kun elämä oli "tasaantunut" (eihän siinä ollutkaan kuin vauvan kanssa kotona oleminen ja uusi muutto), en edes tajunnut, millaisen vuoristoradan kyydissä olin rytyyttänyt viimeiset pari vuotta. Ja sekin oli vain pieni hengähdystauko, pian vuorossa uusi raskaus ja rakkaan läheisen poismeno, ja välit poikki toisen kanssa.

Alkaisiko vihdoin tasaantumaan? Toivottavasti. Ainakin olo on hieman toisenlainen. Hieman. Ehkä tähän on vaan tottunut. Olo ei ole enää ihan semmoinen, että raahattaisiin köydessä villihevosien perässä, vaan ainakin pitelen itse köydestä kiinni.

Mutta vaikkei sovi heittäytyä uhrin asemaan, että "tottakai lihoin, ja on vain itseoikeutettua, että mussutan itseäni hengiltä, sillä kävi sitä ja tätä viu viu", en saa piestä itseäni liian julmasti lihomisesta, täytyy ymmärtää, sillä vain siten voin päästä siitä eroon.