Syömäpäiväkirja-asiasta: hehheh höpöhöpö, alkaapa alkuun heti kusemaan, kuten tiedän itselleni olevan tavallista. Mutta sinnikkäästi aion jatkaa, enkä iskeä hanskoja tiskiin. Eilisiä määriä ei osaa muistella, mutta hyvä puoli oli se, että kahvipöydässä otin vain kaksi piparia, joista toinenkin oli liikaa, ja vaikka olin yksin kaupassa, ei tehnyt edes mitään mieli!

En muista, kirjoitinko siitä jo joskus, kirjasta "Joogaa laihduttajille" (jota en tietenkään alkanut noudattamaan - gosh! Sehän olisi vaikuttanut ihan oikeasti!), kun yhdessä luvussa puhuttiin siitä, miten ylipainoinen ihminen tavallaan on "pukeutunut läskipukuun" syystä jos toisesta, ja mielikuva/meditaatioharjoituksena kehotettiin visioimaan, miten astuisi siitä puvusta ulos, istuisi tuolille sitä vastapäätä ja kysymään tuolta puvulta, että mikä on sen tarkoitus. Alitajunta sitten joskus vaikka unessa saattaisi lähettää vastauksen kysymykseen.

Tätä olen kyllä pyöritellyt mielessäni, vaikken valitettavasti löydä päivästäni aikaa säännölliseen meditaatioon, mutta kunhan puoliunessa nyt kuitenkin. Mitään tarkkaa vastausta ei kylläkään ole vielä tarjottu, ja toisaalta; mitä suotta, tiedänhän sen kyllä ihan hyvin itsekin. Koska pelkään. Ja kaikkea semmoista.

Nyt kun on innostus kasvanut tässä laihdutusasiassa, sillai, ihan tosissaan tehdä jotain, olen alkanut todellakin kokemaan tämän vellovan läskin "pukuna". Ei niin, kuten jossain kaukaisessa, kaukaisessa ihmelaihdutuslääkemainoksessa, jossa piirros-aerobic-pimu oli vetänyt läskipuvun vetskarin auki ja astumassa sieltä ulos (huonosta toteutuksesta huolimatta se on tehnyt varhaismurrosikäiseen mieleeni vaikutuksen) - tiedän kyllä, että se on "minua" eikä mikään zip! ihmetemppu poistaa se! Mutta semmoinen samanlainen "ulkoistaminen" kuin joku aika sitten koko syömisongelman kanssa - että se on minussa, ei minä. Minussa on läskiä, minä en ole läski. Niinkuin leuassa on finni, minä en ole finni: finnistä pääsee eroon, niin läskistäkin, ilman, että minä katoan mihinkään. En saa rakentaa identiteettiäni määrittelemällä itseni läskin kautta. Sitä on minussa, se ei ole minua.

Ja jankuti jankuti. Tajusittehan?

Aina välillä teen kenttäharjoituksia: päätän käyttäytyä niinkuin pukua ei olisi. Minä vain olen - en ole kyyryssä, en varmana kaikkien vastaantulijoiden ilkeistä ajatuksista, en anteeksipyydellen olemassaoloani ja kanssaihmisten päivän pilaamista iljettävällä näyllä jne. jne. Minä vaan olen. Sillälailla, että minulla on oikeus olla olemassa.

Silloinkin, nimittäin, kun sitä oikeaa läskiä ei ollut niiden muutaman vuoden ajan, minä käyttäydyin ja ajattelin ihan kuin olisin ollut sen sisällä vielä. Ja sitten se puku palasikin.