Yön pimeinä tunteina, hetkeä ennen nukahtamista, päässä kuuluu kaiku jostain kauan sitten kuullusta soul?funk?reggae?biisistä - joku musta mies kumminkin, uskoonsa mutkattomasti suhtautuen - "Thank you Lord, for you have made me what I am". Edes melodia ei soi päässä, mutta tuo lausahdus. Ei mitään muuta infoa muista sanoistakaan aivojen muistijäljissä, vain semmoisia haparoivia mielikuvia, että noin periaatteessa sanoituksessa kyse oli siitä, kuinka oli kaikenmoista kärsimystä elämässään kohdannut - siis ihan oikeaa semmoista, eloonjäämisrimpuilua; nälkää, köyhyyttä ja muuta kurjuutta - joka näin ollen sitten oli auttanut häntä kasvamaan ja sitkistymään ihmisenä jne. oli miten oli, mutta kuinka loistava, ihana, ja itselleni niin kaukainen ajatus: olla kiitollinen siitä mitä on. Voin elämässäni olla, ja olenkin, monesta monituisesta asiasta kiitollinen, tuolle korkeammalle metafyysiselle voimalle, mutta se kaikki on jotain muuta. Tajusin, että joku päivä, jos tämä kaikki selkiäisi, ja tavoittaisin sellaiset asiat kuin itsetunto ja itsekunnioitus, olisi mahtavaa, jos voisin kokea olevani kiitollinen siitä, että minä olen minä.

Joskus murrosiässä jotain tämmöisiä ajatuksia pyöriskelikin, jossain siellä murrosikäisyyden syövereissä. Kun valtaosa ikätovereista tuntui kovin pinnalliselta ja yhdentekevältä porukalta, jonka henkinen eväs oli aika lähellä nollaa ja elämänarvot materian ja kulutuksen puolella, kelailin semmoisia, että no jos olenkin tämmöinen läski friikki, niin ainakin on tullut kelailtua jotain asioita elämässä; jos olisinkin ollut nätti normikansalainen, "tavis", olisin kai kulkenut ilolla siinä neonvärisessä massakulkueessa pysähtymättä koskaan miettimään mitään tuon taivaallisempaa. - Mutta muutaman vuoden kasvettuani aloin moittimaan itseäni, kuinka moisilla ajatuksilla kohotan itseni toisten yläpuolelle, heillä on kuitenkin arvonsa ihmisinä ja elävinä olentoina jne. jne., joten käytin näitä buddhalaisuuksista ja muista imettyjä vaikutuksia myös hieman väärin, painamaan itseäni vaivihkaa muiden alapuolelle. "Ainakaan he eivät tiedä, mitä tekevät, jos elävät turhuuksissa tai samalla lailla itsestään turhia luullen, joten ovat näin ollen syyntakeettomia".  Nähdessäni kaiken olemassaolevan yhtenäisen ja tasavertaisen luonteen, en kuitenkaan osannut ihan sovittaa itseäni kuvioon. Tiesin kaiken olemassaolevan olevan yhtä kuviota ja kuitenkin rankaisin itseni pois kuviosta, kun olin tuhma, itsekäs ja itsekeskeinen, ja ajattelin muista ihmisistä toisinaan ikäviä. Eikö Raamatussakin sanota, että jos tekee syntiä, saa sapiskaa, mutta sitten sitä vasta saakin, jos tietää mikä on syntiä ja tekee sitä edelleen.

Mutta tuosta olemassaolemisensa kiitollisuudesta; sen sijaan, että ajattelen itseäni semmoisena, että no minä nyt olen tämmöinen, tuhmeliini, kelvoton. Minulle on annettu kaikki yhtälaiset mahdollisuudet mihin vain, ja katsokaa kuinka olen ne haaskannut, voisin olla kiitollinenkin siitä, mitä olen läpikäynyt; kuinka vallitsevat olosuhteet on sysänneet minut masennukseen, joka on kurjuudestaan huolimatta saattanut itse- ja maailmantutkiskelun pariin, ja olipa nyt sitten näkemykseni maailmasta vain omia mielikuviani (kuten ne aina ovat), olen oppinut itsestäni asian jos toisenkin, olen sitä kautta myös tiedostanut riippuvuusketjun, joka on tällä hetkellä (jälleen) syömishäiriössä, ja tätä asiaa käsittelemällä olen taasen oppinut roppakaupalla tiedostamaan lisää asioita - eikö tällaisesta voisi olla myös kiitollinen?

Tällä hetkellä hieman absurdilta tuntuva ajatus, mutta voi ihmettä, jos se joku aamu kumpuaisikin sisältäni tietoisuutena (eikä mekaanisesti hoettuna ajatuksena), kuinka vahva ja tasapainoinen ihminen silloin olisinkaan.