Ooo, ihan varmasti alan olemaan jäljillä. Alkaa olemaan vahvaa näyttöä äidin "ruualla rakastamisesta". Sisko, nimittäin, tajusin. Hän on ollut

• juuri semmoinen, joka laittaa vastuun muille omista epäonnistumisistaan - kuten raha- ja asumisasioissa (reilu parikymppisenä hän "olisi halunnut muuttaa kotoa pois, mutta vanhemmat estivät"-? Ainoa estämisensuuntainen oikeasti tapahtunut asia on, että he eivät ostaneet asuntoa...). Ja ihan pienissäkin asioissa - vaikka töihin kulkemisessa - vastuu ja velvollisuus on jollakulla muulla, hoitaa asiat sujumaan hänelle.
• Juuri semmoinen, jonka mielestä kaikki muille annettu on nimenomaisesti häneltä pois. Vähän niinkuin lapsen logiikalla, että jos me molemmat saimme 1 kpl jotakin, hänen olisi kuulunut saada kaksi; minä vain (ahneuksissani) riistin häneltä sen toisen. Tämä on riivannut koko pitkän iän.  Pahimmillaan, se veti raivarit kun broidille ostettiin päättäjäispuku. "Ei hänelle koskaan ostettu mitään päättäjäisvaatteita". Eipä. Mutta pelottavaa oli, että juuri sillä hetkellä se ihminen oli itse täysin vakuuttunut asiasta. - Itseasiassa, päättäjäisiin, joihin hän ei edes mennyt, sille hankittiin parin tonnin (mk) releet (kengät sun muuta), jotka sitten lojuivat koskemattomina kaapissa. Edes broidi, johon se suhtautui suopeammin, ei saanut niitä vuosia myöhemmin käyttää. Jos ei hän, ei kukaan muukaan. Aina tähän päivään asti perhe-elämää on varjostanut sen suuri katkeruus kaikesta, mitä minä tai broidi ollaan saatu. Vaikka kuinka kohtuullisesti ja syyllä. Ollaan opittu peittelemään niitä, ja hassua onkin, että mitä sitten ollaankin itse hankittu, siskolla tietenkin on vakaumuksellinen usko siitä, ettei me olla itse latiakaan maksettu. Ja sehän on häneltä pois.
• Juuri semmoinen, joka siirtää omat ikävät piirteensä muihin, eikä varmaan oikeasti edes tajua sitä (toisinaan olen ihan oikeasti epäillyt omaa päätäni, kun se on kuvaillut mut itsenään, "hemmoteltu, kohtuuttomia vaativa hirviö, jonka pillin mukaan muut tanssivat, että välttyisi raivareilta" - että mitä jos mä oikeasti olenkin tuommoinen, ja itse projisoin kaikki nuo kauheudet siihen, ja olen niin kaukana todellisuudesta, kuin se näyttää olevan...).  

No, lyhyesti voidaan siis sanoa, että hän on tavalla jos toisellakin takertunut lapsuuteen johonkin, maalaisjärjelläkin ajatellen.

Yksi varsin tyypillinen tapa on, että kyläilee sitten himassa tai meillä, taannoin myös isovanhemmilla, ensimmäinen paikka on laahustaa jääkaapille. Siinä se seisoo, ja alkaa sullomaan juustoa suuhunsa, jotenkin osoittaakseen, että on huutava vääryys, kuinka meillä voi olla kilon Oltermanni jääkaapissa, ja se on varmasti mutsin ostama, joten on vain oikeus ja kohtuus, että hän yrittää kuluttaa siitä mahdollisimman paljon - ottaa vain oman osansa. Avainsana on kuluttaa se multa pois. Tottakai talo tarjoaa, hyvänen aika, mutta yksi puoli on, että jääkaappi ei ole vain mun. Se on myös minun miehen. Joka ei ikipäivänä tekisi systerille samaa, ei edes omille sisaruksilleen. Minä tietenkin elän vuosikymmenien kurimuksessa, että meidän on ymmärrettävä siskoa, käyttäydyttävä niin kuin mitään vikaa olisikaan, varottava viimeiseen kaikkia vääränlaisia kommentteja, ettei se hermostuisi. Ja olen ihan sokea sille, kuinka paljon se miestä loukkaa, kun hänen jääkaappiaan syynätään sillä silmällä, että anoppihan sinne kaiken olisi kantanut - aikuisille ihmisille, jumalauta. On tässä jotain semmoistakin, että kun aloin tekemään lapsia, minusta tuli äiti, ja jotenkin välillisesti olen siis velvollinen olemaan äiti hänellekin.

Ruoka on ensimmäinen kohde, kosmetiikka toinen. Kun se menee vessaan, siellä kuluu useampikin minuutti; kaapin ovia availlaan. Hieromalla hieroo rasvaa ja bumadaa naamaansa, mitä kalliimpaa, sen enemmän. Etenkin, jos herra paratkoon, on samaa merkkiä kuin mutsilla. Sen selvempää todistetta ei olekaan, että mutsi sen on ostanut.

Mutta himassakin se käyttäytyy samalla tavoin. Siellä taasen fiilis on semmoinen, että "aijaa, tämmöistäkin teiltä löytyy - ja hänellä ei ole varaa edes ruokaa ostaa...". Ei sano suoraan, mutta vähän ja painokkaasti. Jos mutsi kertoo, että ruoka on pian valmis, jos hänellä nälkä on, vastataan dramaattisella, padotun raivon värittämällä äänellä, että "pakko tehdä voileipä, moneen päivään syönyt kuin tarjousnäkkileipää, tili tulee vasta kolmen viikon kuluttua, ja siitäkin menee yli puolet ulosottoon!". Vai niin, no anteeksi.

On sille naureskeltukin, että kyllä ruoka maittaa. Se on aina vetänyt isoja satseja sitä "oikeaa" ruokaa. Makeasta ei niinkään. Lapsuudessa se oikein kiduttikin sillä, että kun olin itse tietenkin vetänyt joulu-, tuliais- tai vastaavat suklaat sun muut, se asettui näkyvälle paikalle ja alkoi hartaasti imeskelemään omiaan. Siksi kai se ei koskaan olekaan ollut lihava. Pikkaisen pyöreä joskus. Etenkin, jos duunin tai koulun puolesta on saanut ilmaista ruokaa. Sitä on sitten vetänyt vatsa pinkeänä, osoituksena siitä, että maailma rakastaa häntä enemmän kuin oma perhe, sillä näin paljon hän ansaitsisi, vaan ei koskaan saa. Ahneet sisarukset, etenkin se pikkusisko, onnen tiellä...

Mutta nyt viime aikoina on alkanut tapahtumaan; hän on alkanut itsenäistymään. Ihan hyvä, että keski-iän kynnyksellä vihdoin... On ollut jotain kausia, että on kerrassaan dramaattisen raivokkaasti kieltäytynyt kaikesta tarjotustakin avusta vanhempien suhteen. Jossain määrin se on ollut semmoista näytöksenomaista avuttomaksi heittäytymistä, "heitteillejättäytymistä". Toisaalta on tätä kautta oppinutkin itse pärjäämään, mutta nyt on vihdoin semmoisessa tilanteessa, että on otettavakin vastuu omasta elämästä; uusi mies nimittäin ei suvaitse ylenpalttista vanhempain-apua.

Se on laihtunut. Laihtunut laihtumistaan. Koko tämän irtautumisprosessin se on vain laihtunut ja laihtunut. Siipan kanssa välillä mietitään, onko sillä joku anoreksia vai mitä. Jossain vaiheessa se oli ihan nätti, nyt alkaa jo menemään rumaksi. Toisaalta sillä on ystäviensä kanssa jotain sairasta kilvoittelua vaatekokojen suhteen (tai ainakin hänellä itsellään), mutta toisaalta tulee mieleen, että nyt hän haluaa osoittaa, ettei tarvitsekaan roikkua äidinrakkaudessa, eli ruuassa. Hän pärjää kyllä loistavasti ilmankin.