Ihan ranttaliksi mennyt rouvan syömiset. Huoletta olen pistellyt aamupalalla pari paahtista - kun yllättäen juusto maistuu nimenomaan paahtoleivän päällä niin hyvälle!? Tämä on omituista - yleensä en ole sietänyt ajatuksenakaan, semmoista hieman lämmennyttä ja sitten sitkeäksi jäähtynyttä kumiviipaletta paahtoleivällä. Suklaata mumps mumps. Melkein päivittäin. Ihan sairasta.

Hieman sairauden viitteitä siinä onkin, juuri se semmoinen halu, hallitsematon pakkomielle. Nyyh, tämä juuri paikkaa jotain koloa sielussani.
Toisaalta - toinen tekijä on kaikkoava ruokahalu. Ei jaksa. Ei kiinnosta. Ei mahdu. Ei maistu. Tulee sitten otettua semmoista nk. tiivistettyä energiaa... Hassua kyllä, verensokerit ovat olleet ihan ok, jopa loistaviakin. Vaikka totuuden nimissä, enhän niitä mene jonkun suklaapatukan jälkeen mittaamaan. Mutta ei niistä kovin pitkäaikaista vaikutusta ole jäänyt.
Ehkä elimistö haluaa pantata rasvaa nyt, imetystä varten. Siksikö himottaa hullun rasvaiset paahtoleivät ja muut? Kyllä minä tuossa setitin kasvissosekeittoakin muutaman päivän, mutta ei sekään ihan tuntunut riittävän. Sillai, jotenkin. Kaikki imettäneet tietävät ne hullut ruokakohtaukset. Vähän samaan tyyliin.

Ranttalia myös yöelämä. Juhlaa, jos nukkuu edes kolme tuntia kiitettävästi. Milloin ei juosta vessassa, pyöritään puoliunessa tai tuskastuttavan pirteänä. Ja kun nukutaan, se on semmoista pintapuolista, pyörimistä, kääntyilyä, ohuita valvetiloja, kellon kyttäämistä sekoitettuna sekaviin unen ajatuksiin.

Katson itseäni peilistä, naama näyttää suunnilleen samalta, kuin niissä valokuvissa laitokselta, joissa pidän pienen pientä pakettia sylissäni. Ei yhtä kalpea eikä riutunut (synnyttäneet naiset näyttävät aina vähän riutuneilta onnenhehkusta huolimatta. Nesteiden poistumista?), mutta jotain samaa, tummat silmänaluset, semmoista. Huulet - pus! Harmittaa, että pian varmaan nakkaan sen syntisen punaisen huulipunan menemään, en minä normaalisti voi semmoista käyttää. Nyt skulaa ja hyvin.
Kanssakäyminen ihmisten kanssa on jo vähän työlästäkin, on niin sisäänpäinkääntynyt olo ja mielentila. Huomasin, etten juurikaan katso ihmisiä silmiin, edes kasvoihin; katse harhailee jossain lattianrajan ja vastapäisen seinän paikkeilla. Suustakin tulee vähän mitä sattuu, mieli ei oikein jaksaisi seurailla saati tuottaa mitään järkevää asiaa. Lapsiin kyllä on korostunut huomio. Äidillisyystunteet on huipussaan. Mutta aikuiset, pyh. Synnytys- ja raskausjuttuja voisi pyörittää tuntikausia, mutta ulkopuolisten onneksi, vain toisten äiti-ihmisten kanssa.

Vaan tulisipa jo...