Tuosta uudesta suosikkikirjastani Sandy Hotchkiss: Miksi aina sinä? luvusta 20 - "Miten tulla paremmaksi vanhemmaksi" löytyy tämmöinen listaus. Yksi näistä väittämistä osuu kuin kuuma veitsi sulaan voihin ja pari liippaa läheltä, mikä selvittänee sitä, miksi minä ja sisarukseni kärsimme hieman muttei ihan narsistisista ongelmista. Mutta käydäänpä ne kaikki läpi.

1. Minun lapseni on aivan erityinen ja ansaitsee saada kaiken, kaikki mahdolliset kokemukset ja edut. Jos minä en pysty niitä tarjoamaan, yhteiskunnan kuuluu tehdä ne.
- Ei ihan toimi. En muista, että meitä olisi mitenkään koskaan kehuttu, melkeinpä päinvastoin - vähätelty ja naureskeltu. Toisaalta sitten, meitä ei ehkä kuitenkaan vaadittu taipumaan kylmiin tosiasioihin, kuten että paikasta toiseen on käveltävä, ruoka syötävä, huone siivottava, karkkipäivä ei ole joka päivä, kaikkea ei voi saada. Muistan, että ihan hävetti, toisten silmissä kun meillä ei ollut mitään rotia; meitä kuskattiin joka paikkaan, kun muut pyöräilivät tai kävelivät, saati sitten, että oli joka päivä karkkia tai jotain, kun muilla kerran viikossa. Ja vaikka saatiin kuukausirahaa, se voitiin hassata miten vaan, sen käyttämiseen ei liittynyt mitään vastuuta - kyllä sitä fyrkkaa irtosi kuitenkin. Toiset joutuivat sentään oikeasti säästämään sitä omiin kulunkeihinsa. Meillä se nyt oli vaan karkkirahaa karkin päälle. Mutta kaikki tämä tapahtui vähän semmoisella närkästyneellä, voimattomalla asenteella, että voi vittu kun te olette hankalia ja aina nurkumassa lisää.

2. Minun lapseni ei pidä koskaan joutua kärsimään. (Jos lapseni on onneton, olen huono vanhempi.) Epäonnistuminen on aina kielteinen kokemus, jota tulisi välttää hinnalla millä hyvänsä.
No vähän sillai tämmöinen meininki - tähän pitäisi vaan lisätä, että "kunhan se ei ole minusta kiinni tai menee minun mieleni mukaan". Eli mutsi on juuri niitä, joka ei voi sanoa ei, ettei häntä pidettäisi ikävänä tyyppinä. Kuten karkkihyllyllä. Mutta eipä sitten muuten. Tässäkin on vedetty melkein päinvastaisella linjalla - mutta toisaalta monta aika viatonta haavetta ammuttiin suoralta kädeltä alas. Mutsi on edelleen kovin ylpeä halveksivasta suhtautumisesta barbeihin nyt kun aihe nostaa päätään taas lastenlasten kanssa. Ei niitä meille paljoakaan ostettu tai sitä sälää, oli niitä kuitenkin, ja mutsi teki itse niitä vaatteita, äänekkäästi kiroten ja valittaen, että tämmöistä näperrystä ja täälläkö ne nyt lojuu kun hän sormet verillä niitä teki - eli osoitti selvästi oman halveksuntansa, mutta meidän olisi sitten Suuresti pitänyt kunnioittaa hänen itse tekemiään vaatteita. Ja paheksua itsekin petollisia haaveitamme kaupan liian kalliita piperryksiä kohtaan. Ja niistä pianotunneista eli niille pääsemättömyydestä olen ennenkin täällä kitissyt.  Eli vähän ristiriitaista toimintaa. Olisiko tämä taas sitä kaksoissidos-meininkiä?

3. Mikä on hyväksi minulle, on hyväksi myös lapselleni. Jos lapsen vuoksi tekemäni uhraukset estävät minua toteuttamasta itseäni, minun tyytymättömyyteni on pahempi asia lapselle kuin se, etten tekisi uhrauksia ensinkään.
Hotchkiss kirjoittaa tässä kohdassa vanhempien riitaisista avioeroista ja vaihtelevista parisuhteista ja uranluomisista, mutta ehkä meidän perheessä tähän kohtaan osuu mutsin kotiinjäänti; sehän jäi himaan broidin syntymästä ja palasi töihin kun broidi meni toiselle - sisarkateellisena huomioisin tässä nyt, että niin, broidi, ei me... Kun menin kouluun, oli jännä mennä koulukavereille kylään, kun niillä oli äiditkin töissä - ehkä heistä olisi ollut mukavampaa, jos äiti olisi odottanut kotona... mutta muistan, kun mutsi sai hillittömät itkuraivarit, kun menin sanomaan, että olis jännää, jos sekin olisi töissä. Vaikka se ei mitään uraa uhrannutkaan meidän vuoksi, uhrasipa itsensä vaan kotonaolon riuduttavuudelle, on jälkeenpäinkin sitä tilittänyt, että olipa sitten kiva, kun kiittämättömät pennut olisivat häntä vaan töihin lykkimässä, kun hän on ajatellut meidän parastamme...

4. Lasten on saatava ilmaista itseään vapaasti. He ovat mieletään "puhtaita" ja kehittyvät luonnostaan paremmiksi ihmisiksi ilman aikuisten väliintuloa. Ongelmakäyttäytymiseen ei kannata puuttua vanhemman auktoriteetilla. Se vain vieraannuttaa lapset tuottamalla heille tarpeetonta häpeää.
 Terveiset vaan kaikille vanhemmille, joiden mielestä lapsilla, "meidän pikku enkeleillä" on täysin oikeus juosta ja kirkua missä vaan, milloin vaan - oli se kirkko, teatteri, mikä vaan. Tietenkin "lapset ovat lapsia" - mutta niin kauhea despootti edellämainitussa maailmankuvassa olenkin, kyllä sitä riehumista ja desibelejä on vaan hyvä oppia säätelemään jo pienestä. Eikai se mitenkään ykskaks naksahda joskus kouluikäisenä tietoisuus siitä, ettei saakaan käyttäytyä ihan rajattomasti aina vaan missä vaan. On meillä himassakin pistetty vähän rotia käyttäytymiseen, noin periaatteessa. Mitä sitten tulee esim. siskon "ongelmakäyttäytymiseen", niihin silmittömiin raivareihin, niin mutsilla ja faijalla ei vaan ollut mitään välineitä asian käsittelyyn, ei niillä mitään rajattoman itseilmaisun ideologiaa, sentään, ollut taustalla, kun esikoinen paukuttaa toista puhelinluettelolla päähän ja asia ratkaistaan niin, että se toinen lähetetään mummolaan viikonlopuksi. 

5. Empaattisuus lasta kohtaan on sitä, että suhtaudun häneen ystävänä, jaan hänen kanssaan kaikki tunteeni ja annan hänelle mallin läheisyydestä. Rehellisyys tarkoittaa, että kerron lapselle kaiken, mitä ajattelen tai tunnen, ja paljastan hänelle kaikki menneisyyteni salat ja nykyhetkiset ongelmani. Lasten täytyy tietää totuus vanhemmistaan.
BINGO! Juuri näin! Tai siis - "ei näin"! Jostain syystä jo aika pienestä opin panttaamaan asioita mutsilta, muistan, kuinka kateellinen olin ystäville, jotka puhuivat äitiensä kanssa kuukautisista sun muista, ja minä salasin asiaa niin pitkälle kuin pystyin. Kun "jäin kiinni", mutsi lupasi pysyä hiljaa, mutta mä näin, miten se selitti mun likapyykin kanssa isoäidille tohkeissaan. Eikä tilannetta parantanut yhtään sen mauttomat, kuvottavilta tuntuvat läpät, kuten voi sentään, vasta äsken hän osti tyttövauvoilleen vaippoja ja nyt hän ostaa tyttövauvoilleen siteitä. Mielikuva vauvojen kuukautisista ahdistaa vieläkin. Toisaalta, kuinka sinut vartalonsa ja seksuaalisuutensa kanssa oppisikaan olemaan murrosikäinen tyttö, jonka äiti viljelee rasvaista alapäähuumoria jopa omista lapsistaan, ja käyttää sellaisia nimityksiä kuten "murre" ja "tussu". Oho. Tupsahti tuommoinen katkera oksennus hieman asian vierestä, joka onkin kummitellut jo kauan. Mutta asiaan. Olenhan sitä täälläkin valittanut useaan otteeseen, miten mutsi teki musta jonkinlaisen sielullisen likakaivonsa aika aikaisin - toisaalta, ensin lapsuuden aikoina, se ei juurikaan osannut padota omia pahoja olojaan, sitten, ehdollistettuaan mut siihen sopeutujan ja "ymmärtäjän" asemaan, se alkoi tilittämään kaikkea, oi kaikkea. Ja loukkaantui vielä, jos kehtasin keskeyttää faijanhaukkumissessiot vaikka kuinka hienovaraisesti, että hei, se on kuitenkin mun isä... Arrh mikä raivo mikä loukkaantuminen! Kysehän oli kuitenkin - arvaattekos jo - hänen tunteistaan! "Eikö niillä ole sitten mitään merkitystä?!" Nyt vituttaa kun se valittaa mun lasten kuullen antipatioitaan avioliitossaan - eikä ajattele, että puhuu pienten korvien kuullen siitä ihanasta, ihanasta ukista. Ja ottaa nokkiinsa, jos vähän yritän vinkata siihen suuntaan. Tietenkin. Ja mitä kaikkia henkilökohtaisia asioita onkaan kunnia ollut oppia hänen elämästään, niinä iltoina kun se yksin istui tinttaamassa vinkkua kun tulin himaan ja mut nakitettiin sitten kuuntelijan rooliin - kaikki nuoruustraumat ja sekin, kun nuorena rouvana lähti ystävänsä kanssa riemulomalle Espanjaan. Eihän hän sitten tietenkään (?) maannut kuten sievästi ilmaisi, sen ympärillään liehittelevän gigolon kanssa, mutta kuinka se ystävä nuohosi siellä kaikki äijät, oliko se nyt ihan 15-vuotiaalle kerrottavaa kuitenkaan? Ja miten häntä nuorena palvottiinkaan, ja miten hänestä olisi tullut vaikka mitä (onko tämä nyt sitä nk. maagista ajattelua?) mutta ilkeä isä ei päästänyt baletti- eikä teatterikouluun. Onneksi hän on verraton tarinankertoja, ja voi näin tuoda iloa lähimmäisilleen "riemukkailla" esityksillään. Ja mitä vielä oijoi. Ja rahahuolet tietenkin, olihan se hyvä, että nekin sai kaataa tyttärensä niskaan. Kun ei se esikoinen ja nuorempi ymmärrä! Kuinka ne vaativatkaan kaikenlaista! Onneksi minä sitten tajusin olla pyytämättä mitään. Kun rahatilannekin oli niin kovin surkean huono. Kun siskon ja veljen sitten piti saada tahtonsa läpi. Hmm. Ja mitä rahahuoliin tulee, vaikkapa siihen, ettei ollut varaa ostaa vaatteita kuten toisilla - niin paljonko sitä kannettiin sitten ruokakauppaan, karkkiin sun muuhun, kuukaudessa? En ikinä tajunnut sitä yhtälöä, miten yksinhuoltajaäidin tytär sai vähän väliä kalliita merkkifarkkuja, mutta mun vaatebudjetti oli noin neljänneksen siitä, kahdesti vuodessa vaateostoksille, yhdet käyttöhousut kerrallaan - paitsi nyt, paljon jälkikäteen. Kiitti vitusti, mutsi. Olisi jäänyt ne karkit ostamatta, niin olisi ollut varaa niihin Leviksiin - no, saati, että ne olisivat sitten mahtuneetkin... Oh, taas lipsuttiin hieman asian vierestä. Mutta tämä oli se upottavin pointti, juuri tämä. Jos päänsisältö on mitä on, enpä mä lapsenakaan saanut ihan lapsuutta viettää. Ihmekö että on ollutkin vähän ongelmia ottaa auktoriteetteja auktoriteetteina.

6. Seksi on luonnollista, eikä lasten pidä joutua häpeämään seksuaalisuuttaan aikuisten estoisen käyttäytymisen vuoksi.
Tästä tulikin tilitettyä edellisessä kohdassa. Ei nyt seksiä seksinä, mutta seksuaalisuutta, kuten noi menkat ja ekat rintsikat sun muut. Mutsin suhtautuminen ja mauttomat läpät ja ylifiilistely vaan kuvotti. Eikä tullut mitään myötätuntoa omille nolostuksille. Ohhoh sekin oli niin hauskaa, kun menin kerran pyytämään vahingossa kuukautisrahaa jotain 10-vuotiaana. Voi kyllä sitä oli sitten hauska kertoa anopille sun muille. Näiden muiden nolostus mun puolestani tuntui armolliselta ja lohdulliselta. Että joku edes tajuaa. Ja sitten hei toisekseen, eikö me aika pienenä katsottu jotain Bondeja sun muita, "laatuelokuvia", joissa kuitenkin aika avoimesti pyörittiin vaakamamboa ja siihen viittaavaa? Apua hei, joskus tuli kesäisin niitä pehmoleffoja, ja meillä kokoontui perhe tv:n ääreen? Ai yök!

7. Lasten itsetuntoa voidaan vahvistaa kehumalla heidän "erityisyyttään" ja kehottamalla heitä säännöllisesti hokemaan itsetuntoa kohottavia "voimalauseita". Lasten uskoa itseensä ei pidä horjuttaa vaatimalla heiltä mitään, eikä heitä saa altistaa kilpailun haitallisille vaikutuksille.
Tässä viitataan johonkin USAssa vallalla olleeseen koululaisten itsetunto-ohjelmaan joskus 80 - 90-luvuilla, mutta toisaalta meillekin on vähän annettu semmoinen kuva, ettei asioiden eteen toisaalta tarvitse tehdä mitään (mutta toisaalta meistä ei välttämättä mihinkään ole, vrt. faija, joka on ampunut mun monet koulusuunnitelmat toteamalla, että "sinne nyt on ihan mahdoton päästä"). Ja noita kilpailujuttujakin ehkä vähän välteltiin, läpinäkyvällä ajatuksella, ettei me sitten petyttäisi kun meistä ei olisikaan mihinkään.

Että ei musta ihan narsistia tullut, mutta jäipähän melkolailla työsarkaa sielun rupisiin alhoihin.