Sakraaliluu. Se on se kolmion mallinen luu alaselässä. Kipeä. Tuskaa. Ei alvariinsa, vaan lähinnä, jos on ollut puuhakas päivä, paljon jaloillaan oloa, tulen kotiin, lepään hetken ja hoi! Ei meinaa ylös päästä. Ja jos liikuskelen liikaa, ei semmoista reipasta liikuntoa, vaan jotain kaupoissa pyörimistä, menee kävely semmoiseksi hanhiemon lyllerrykseksi. Aa-aa ankka.

Ensimmäistä odottaessa ostin semmoisen lantion tukivyön, masupussilla. Käytin sitä myös toista odottaessa, mutta roskiinhan se sitten lensi, "ei tätä tarvita enää tässä talossa". No eihän niin. Mutta suosittelen kaikille odottajille. Ei kai se ole kunnosta tai painosta kiinni, löystyy niin löystyy, nivelet ja kaikki. Japanissa kuulemma sidotaan huivi lanteille heti alkuraskaudesta. Ei peittämään, vaan tukemaan.

Sininen verkosto. Kylppärin kellertävässä, hienosti korostavassa valossa jälleen pelästyin käsivarsiani. Kun olisi sinisellä kynällä joku piirtänyt jotain kummallista verkostoa, tiekarttaa. Verisuonet laajenevat. Ja näkyvät. Naamassakin. Näytän ihan joltain hybridiltä. Silmänaluset tietty mollottavat sairaan harmaina, samasta syystä. Ja ikenet vuotaa verta joka ikisellä hampaiden pesulla.

Mielenkiintoisia lieveilmiöitä. Ja vielä monta kuukautta jäljellä.