Se on taas sama juttu kuin edellisenkin raskauden aikana: varsin tasapainoinen ja positiivinen mielenlaatu. Mitenköhän raskaus vaikuttaa aivokemiaan? Masennus, jos ei nyt ihan tipotiessään niin suuresti taka-alalla. Itsetunnot ja semmoisetkin, eivät taikaiskusta parantuneet, vaan jotenkin yhdentekevämpiä asioita.

Sitäkö se on, ettei keskitykään itseensä? Maailman keskipiste onkin joku muu, vaikka aikalailla sen navan sisäpuolella onkin? Kaikessa itseinhossaankin masennus nimittäin on kovin itsekeskeistä, itseen keskittynyttä touhua. Se on sitä (sori vaan) että minäminäminäminä. Minäminä ja minän tuska ja riittämättömyys ja apatia ja minäminäminän olemassaolon kurjuus ja halu olla olematta on se joka päivän, joka ajatuksen virta ja vuo. Olen ehkä saanut parasta terapiaa itselleni kuuntelemalla toisen itsensäkäpertyneen masentuneen märinöitä (mielellään sopivan itsesäälihumalaisen ja hieman muutenkin ärsyttävän yksilön), ja siinä vaiheessa, kun (sori vaan) mieli taistelee vastaan, ettei suu mene puuskahtamaan, että hohhoijaa, tiedätsä, kun maailma ei kuitenkaan kiinnitä suhun noin paljon huomiota, että olisiko helpompi antaa olla ja elää vaan, ihan niinkuin muutkin, tavallisesti sillai niiku tietsä - olen nöyrästi joutunut toteamaan tuon pidätetyn puuskahduksen sopivan itseeni kuin vaikka se nyrkki silmään sitten.

No, tänään on helppo kirjoitella tämmöisiä. Kukaties jo huomenna hormonit heilahtaa niin, että haluaisin rypeä vain peiton alla kurjuutta ja minäminäminua... Viimeistään siinä imetysvaiheen loppupuolella lienee asiallista kiiriä reseptiä hakemaan.