Alkaa raskaana oleminen käymään perin raskaaksi. Painoasioita miettiessäni totesin myös raskauksien tehneen painoni raskaammanpuoleiseksi. Oikeastaan vauvavuosi on ollut se kohtalokkain. Kuinkahan tällä kertaa, kun ei paino ole vielä ekan neuvolakäynnin lukemissa? Osaisinko tällä kertaa todellakin innostua asiasta ja jatkaa samaa linjaa, vai taasko menee siinä väsymysusvassa tunkemaan liikaa pullaa suuhunsa?

Löysinpä tuossa edelliset neuvolakortit. Ensimmäinen oli aika lohdutonta luettavaa, painosarakkeen osalta nimittäin. Alkupaino 85 kg olisi ihan mukiinmenevä lukema nykypäivänäkin, mutta viimeisessä merkinnässä emäntä on levinnyt jo 110 kg:aan asti! Meinasin purskahtaa itkuun inhosta itseäni kohtaan! 25 kiloa! Miksi miten eikö mitään rajaa!?! Vähän myötätunnon ääni paijasi hiljaa muistuttaen, että toisaalta tupakoinnin lopettaminen oli iso askel. Ja koko raskausaikana sekä reilu puolisen vuotta etukäteen oli elämässä Hyvinkin Suuria Askeleita aika tiuhaan, syöpäkasvaimesta avioliiton kautta äitiyteen, siinä sivussa vielä semmoisia kuin uusi työpaikka ja uusi asunto. Kyllä siinä stressipisteitä tuli ropisemalla, kun noihin aikoihin näinkin jossain lehdessä jonkun stressimittaustaulukon. Ja tietenkin kahden äitinä on helppo motkottaa itselleen jälkeenpäin, että mikä siinä muka nyt oli niin valtavaa siinä vauva-ajassa, ettei itselleen suonut juurikaan huomiota tahi huolenpitoa. No onhan se, ensimmäinen. Toisen kanssa sitä ihmettelee, että miten niin ei muka ollut yhden kanssa aikaa mihinkään... Jännittävä nähdä, kuinka kolmen kanssa käy. Olisko joku kuitenkin sanonut, että toinen on suurempi mullistus kuin kolmas, että toisesta eteenpäin menee vähän rutiinilla hommat.

No, toinen neuvolakortti oli sikäli lohduttavaa lukea, että alkupaino oli melkein sama kuin nyt, mutta kyllä se sitten kohosi; nyt on ainakin nelisen kiloa matkaa tuohon painoon, ja jos viikkoja katsotaan, niin enemmänkin, kun toinen tuli hieman etuajassa. Ja aamusokeritkin oli ihan toista, kaikki yli viittä kun nyt on alle. Olen minä siis jotain oppinut.

Stressisyömistä. Se on sitä puhtaimmillaan. Stressiä tulevasta, stressiä tästä hetkestä. Vaikka olisi nk. positiivista, sitä se on kuitenkin. Tunnistan sen, hermostuneen mussuttamisen. Heti, kun on miettinyt jotain - melkein mitä vaan vauvantuloon liittyvää, onkin kumma inspiraatio käydä keittiössä kurkkaamassa hieman jotain suuhunpantavaa. Ja jos kaupassa käy niin tietenkin, koska se on niin raskasta, täytyy saada hieman jotain. Onneksi nyt ei moneen päivään ole jaksanut sekä että tarvinnut käydä itse kaupassa - ja mieskin oli ostanut liivate+aspartaamijugurttia, joten olen kiltisti hörppinyt sitä maustamatonta. Ja sen paahtoleivän kanssa taisi vihdoin tulla raja vastaan, ja ruisleipä on kulunut ihan sujuvasti.

Potkin minä itseäni sittenkin päähän, että miksen pitänyt kuria itselleni kautta linjan. Mutta voihan sitä itseään monottaa niin monesta asiasta.