...eli Life's Good. Sitäkö se ihan oikeasti muka tarkoittaa, kodinkonemerkki?

Oli miten oli, siitä olemassaolon tärkeydestä poukkoili aamuyöllä pohdintoja, jotain tärkeänlaisia oivalluksia, tosin niin jossain siellä alitajunnan peitossa, etten ihan päässyt niihin itse käsiksi.

Varmaan pari vuotta sitten oli samanlaisia pohdintoja vauvasta ja syömisestä, mutta nyt piirtyi oleellinen kaava mieleen, kun katselin vauvaa tissin parissa. Ensin on nälkä, se tuntuu kurjalta. Sanotaan, että vauvoilla epämiellyttävät tunteet on hajoamisenpelkoa, sitä siis, että olemassaolo jotenkin liukenisi pois, jos kukaan ei tule ja korjaa sitä epämukavaa oloa. Sitten tuleekin jostain hämärän keskeltä tissi. Elämämme ensimmäinen, suurin ja tärkein rakkaussuhde. Äidin tuoksu ja lämpö toimivat airuena, siitä alkaakin hihkumaan ja etsiskelemään, että pitäisi sitä ruokaakin tästä löytyä. Ja voi mikä ilo ja onni, kun vihdoin napsaava suu löytää hakemansa, missähän se tuntuu mukavimmalta, vatsassa, johon se maito virtaa, vai onko se nielussa, kielessä vai huulilla? On helppo päästä sisälle siihen fiilikseen, kun katsoo toisen massutusta ja tuhahtelua, silmät puoliummessa kunnes painuvat kiinni, suu, joka päästäisi onnellista murinaa, jos ei keskittyisi tehtäväänsä, käsi, joka heiluu sinne tänne kunnes löytää ison sormen, johon kietoa omansa... Ilma maitoaan juovan vauvan ympärillä värähtelee olemassaolon ihanuutta ja tärkeyttä. Silloin kaikki kohina häipyy pois, ja tuntee sen kosmisen sykkeen, sen levollisen kiihkon, rauhallisen riemun; olemassaolo, tätä se on, tätä me halusimme, kun tulimme tänne syntymään. Se vetää meitä puoleensa magneetin tavoin. Vaikka yrittäisimme, emme voi sitä kauaa vastustaa, se kutsuu meitä aina uudelleen ja uudelleen.

Se kaava, kerrassaan matemaattinen, piirtyi mieleeni kuin joku olisi heijastanut aivoihini piirtoheittimen, jonka kalvoon oli kirjoitettu: syöminen -> olemassaolo -> ihanaa.

Syöminen on henkiinjäämisvietin - ensimmäinenkö? ilmenemismuoto. Me syömme elääksemme. Me syömme siksi, että eläminen on ihanaa.

Mutta mikä kohta tuossa kaaviossa meillä syömishäiriöisillä mättää? Mikä meillä on siinä mennyt rikki, mikä meitä siinä häiritsee? Kaikki syyt ja syyttömyydet kelautuvat pois ja jäljelle jää vain tämä; vauva, joka on vakaasti ohjattu hakeutumaan äidin tissille, maitoa juomaan, jotta pysyisi hengissä.

Onko meillä syöpöillä jotenkin risaantunut tämä systeemi, ja ahmimme kerta toisensa jälkeen, yli eloonjäämiseen riittävän tarpeen, jotenkin - todistellaksemme itsellemme, että elämä on ihanaa ja olemassaolo on kutkuttavaa? Emmekö meinaa muistaa sitä, emmekö ole ihan vakuuttuneita, vai onko joku osio kasvattanut kovan kuoren, joku, jonka pitäisi olla ihan herkkä, mutta olemme raapineet sitä jo niin kauan, että sen päällä onkin semmoinen kovettuma, jonka läpi ei enää tunne mitään?

Miksi? Miten?