Mikä lankeemus. Kuullostaa naurettavalta tai säälittävältä varmasti muista, mutta ainakin toiset BEDit ja muut addiktit ymmärtävät, miltä tuntuu...

Miksi ihmiset tuovat isoja suklaalevyjä lapsille tuliaisiksi? Tähän ongelmaan on törmätty ennenkin, ja luulin jo, että meidän lasten karkittomuus olisi aika yleisessä tiedossa. Mutta ei - PAM! yksi yhdelle ja PAM! toinen toiselle. Järjetöntä! Meille lapsuudessa tuotiin tuonkokoinen levy YKSI jaettavaksi KOLMELLE! Nyt näille näin pienille, molemmille oma! No eihän niitä tarvitse lapsille syöttääkään, saivat rivin mieheen ja hehkuivat onnea, ja asia unohtui. Paitsi äidiltä.

Mikä nolous. Elävässä elämässä en tätä voisi kenellekään kertoa. Tännekin nippa nappa kehtaan kirjoittaa, vaikka tämän syömishäiriön käsittelyyn koko blogi perustuukin. Mutta tietenkin, ne levyt kutsuivat kuin seireenit. Ja minä seuraan, täysin tahdottomana. Ensin napsin sitä avattua. Sitten alkaa tosissaan nolottamaan, ja pelottamaan, että jos mies intoutuukin tarjoamaan pyhäpäivän kunniaksi toiset rivit tytöille, ja huomaa tapahtuneen kavaluuden. Avaan sen toisen. Ja napsin. Ja napsin, kuin riivattuna. Rivi kerrallaan, ihan transsissa. Kun sitä on mennyt jo nolon  paljon, päätän niitata säästelemättä koko levyn ja ostaa uuden tilalle, samoin lopettaa sen toisen ja korvata ja vielä syödä siitä sen verran, kun alkuperäisestä oli säällisesti mennyt - melkoisen tietoisena siitä, ettei se ole mikään toimiva ratkaisu vaan uusi loukku...

Tässä sitten syy, miksi kiemurtelen yksin kauppaan. Että pääsen salaa ostamaan korvaavat levyt! Olla tässä sitten aikuinen ja mitä kaikkea muuta vielä! Kohtalo säästää minua sen verran itseltäni, että se toinen sortti on loppunut, ja saan vaan sitä toista. MUTTA! "Kun nyt sitten kerran" olen kompastunut, päätän ostaa käyntiin lähteneen himotuksen loppunäytökseksi ihan rehellisesti itselleni, kotimatkalla ahmittavaksi semmoisen cashewpähkinälevyn, "kun nyt sitten kerran" lähti jo käyntiin. Sen tavallaan suon itselleni jotenkin, mutta vain sillä ehdolla, että päätös pitää - ei hotkimisia, ei ainakaan moisia kauheita määriä enää - vaan arvatkaapa, mitä sille korvaavalle levylle tapahtuu? Plus niille muutamalle riville sitä toista, jäljelle jäänyttä alkuperäistä? Kun miehen kanssa mentiin kauhistelemaan tätä tuliaistulvaa, ja kun ihan avoimesti sanoin, että mielummin lisään sen tänne (vatsamakkaroita puristaen) kuin noille pienille tytöille, ja nurisen, että tuovat tänne tuollaista, kun minä olen heikko. Tämä sitten oli muka syy ja siunaus - arvaattehan...

Yhteenlaskuna: olen syönyt parin - kolmen päivän sisällä NELJÄ ISOA SUKLAALEVYÄ. 3 x 200 g + 1 x 130 g. Melkein varmaan 3000 Kcal ylimääräistä. Kuuden päivän imettäjäntarve, kahden päivän laihduttajanruuat.

Arvatkaa oksettaako? Kyllä, on ihan semmoinen bulimistinen tarve oksentaa se kaikki pois sisältäni, mutta henkinen oksetus itseä kohtaan lienee pahempaa.