Mistä se kaikki oikein lähti? Mikä sen aloitti?

Oliko se isotäti, joka huomautti, että juokse vaan lujempaa, tekee hyvää, kun oot noin lihonnut, kun jotain 7-vuotiaana juoksenneltiin nurmikolla serkun kanssa. Oliko se se natsi muija partiossa, joka viikonloppuretkellä ruokapöydässä kuulutti, että "ruokaakin olisi saanut lisää" kun otin toisen kauhallisen hedelmäsalaattia? Oliko se systerin se tosi tuhti kaveri, joka nautti täysin rinnoin, kun systeri alkoi piinaamaan, ja se oli heti megessä; "juoko se punaista maitoa? Hei, sä varmaan juot punaista maitoa?". Tai ne pojat, jotka välitunnilla ja kotimatkalla huuteli läskijuttuja perään. "Läskibonanza". "Mä näin kun ton äiti osti sipsejä kaupasta".

Mutta kuulee semmoista muutkin. Miksi minä sitten päätin ottaa sen kaiken tosissaan, että tuo tarkoittaa, etten ole samanarvoinen, kun muilla on näköjään oikeus tulla sanomaan mulle mitä vaan (ja herkkyydestä tähän on kaikki - laihat - kaverit sättineetkin, että "miten sä voit ottaa noin ittees?". - No, koska teille on tuntemattomat tulleet vittuilemaan ja tiedättekö miltä semmoinen tuntuu, kysyin, mutta pysyivät kannassaan, että eihän semmoista pitäisi noteerata lainkaan). Mutta totta sekin, että ne, joilla itsetunto on, eivät hetkahda toisten sanomisista millään tavoin.

Olla Dr Philistä mieltä mitä vaan, joku pointti sillä taannoin oli, kun ohjelmassa ruodittiin itsetunnottomia vätyksiä; että oliko nyt tuo maaginen luku kahdeksan vai mikä, kun ihmisellä olisi "turning pointteja" elämässä, että on tapahtunut jotain merkittävää, mikä on tehnyt sinusta juuri sen, mikä tällä hetkellä olet. Ja sitten pitäisi jäljittää nämä merkkihetket, ja päästää niistä irti, että jos esimerkiksi joku räkänokka on sinua koulussa kiusannut, muistaako se itse sitä tällä hetkellä lainkaan, ja kuinka sitten itse annat tuolle ihmiselle niin suuren vallan itseesi, että vielä vuosien ja vuosien päästä annat sen älyttömyyksien määritellä sitä, mikä itse olet. Samantapaista läppää on siinä Wayne Dyerin Tunne itsesi, uskalla elää -kirjassa, jota muuten olen lukenut eteenpäin, ja josta löytyykin sitten ihan hyviä pointteja, kun vaan jaksaa kahlata, enkä tosin ole tainnut jaksaa sitä pikkupikkuprinttiä ja minimaalisia marginaaleja kuin johonkin - köh - kolmanteen lukuun. Samoin myös esim. buddhalaisuudessa on tullut vastaan tämä, ettei pitäisi antaa valtaa itsestä jollekin toiselle, etenkin, kun se toinen on jo koko olemassaolosikin unohtanut aioneita sitten...

Oli semmoinen zen-tarina, kutsutaanko niitä nyt nimellä koan, jotta kaksi munkkia tuli joenylityspaikalle. Siellä odotti myös kaunis tyttö, joka flirttimeiningillä pyysi munkkeja auttamaan itsensä joen yli. Toinen heivasi tytön selkäänsä ja kantoi yli. Toinen kärsääntyi tästä, ja tuntien kuluttua vihdoin kysyi, että miksi annoit sen tytön flirttailla itsellesi, emmehän me munkit saisi kiinnostua tytöistä. Tähän toinen vastasi "Vieläkö sinä kannat häntä mukanasi? Minä laskin hänet selästäni jo kauan sitten."

Vähän samalla asenteella, hyvässä ja pahassa.

Ja minä olen niin takertunut niihin arpiini, siihen pökkelöukkoon siellä yhdessä työpaikassa, joka vittuili mut ulos sieltä viikossa. Niihin kaikkiin, joille olinkin vain häpeällinen kännipano. "Rakkaus, jota ei koskaan ollutkaan". Luokan tytöt, jotka saivat vahvasti välitettyä sen vaikutelman, etten kuulu joukkoon, olen vain kummallinen friikki pelle. Ja kaikki muut, jotka onnistuivat viestittämään, etten ole kelvollinen, saman arvoinen.

Mutta miksi minä sitten menin ja uskoin?

Se on varmasti alkanut jo kauan sitten, aikojen alusta, jostain kuka ties äidin tissiltä. 70-luvulla ei ole ollut mikään kummallisuus, että mutsi imetti vain pari kuukautta. Mutta mitä turhautumia sillä on asiaan liittynyt sitten, ja kuinka ne on välittyneet itselleni imeväisikäisenä? Jotain syvältä kaivautuu, kun on ollut omat lapset ja omat imetykset, jotenkin se turhautunut asenne, millä mutsi vähättelee imetystä, ja kuinka "hän kyllä yritti kaikkensa, mutta ei sitä maitoa vaan tullut", "hyviä lapsia meistäkin on pullolla tullut, vai onko jotain vikaa, häh?", että miten se vetää niin kipinää, jos olen itse tuskaillut sitä, ettei oma tuotanto riitä, enkä ole niin suuresti fanittanut niitä pulloja.

Tai miten ja miksi mua kirpaisee niin helvetisti, kun mutsi kertoilee "tarkoituksella" jättäneensä meidän toista vähän pienemmälle huomiolle, "ettei esikoiselle tulisi paha mieli". Näin hän Suurena Kasvattajana on estänyt sisarkateuden syntymistä kilokaupalla - ja jättänyt minimiin tutustumisen toiseen lapsenlapseensa! Niinkuin tuo pieni tyttö ei olisi tutustumisen arvoinen, vaan arvokkaampaa on varjella ensimmäistä ikäviltä tunteilta! Ja eikö juuri sitä esikoisenkin täydy oppia, ettei kaikki huomio ole aina hänessä! Vaan että osa kuuluu tasapuolisesti nuoremmallekin sisarukselle?!? Paljonko tämä kaava on sitten meillä ollut käytössä, aika paljonkin, luulisin, sillä aina mulla on ollut, pienestä lapsesta lähtien, semmoinen "piilohyväksytty" olo; että minäkin olen tavallaan ihan yhtä ok, mutta sitä nyt vaan ei pidä näyttämän. Että mun pitäisi vaan kaikessa hiljaisuudessa se tietää.

Ihmekö, että nyt, kun hivon tämän ruoka-rööki-alkoholi-seksi-tötsy-ruoka -riippuvuusketjun mahdollista loppupäätä, viikkotolkulla unissa toistuvana teemana on ollut mutsi ja/tai faija, ja toistuvasti semmoisissa tilanteissa, että ne joko itse omalla käytöksellään kampittavat mahdollisuuden omaan onneeni, tai sitten möläyttelevät jotain niin pohjattoman kammottavia mielipiteitä musta, että lopputuloksena olen piehtaroinut lattialla mylvimässä ja parkumassa tuskaani ja turhautumistani, olen raivonnut ja rääkynyt, kunnes ei enää yksinkertaisesti tule ääntä kurkusta, mutta se pettymyksen ja hylätyksitulemisen tunne on edelleen painanut kuin kuutiometri lyijyä jossain sisällä.

Että toisaalta, jos nyt irtautuisin tästä riippuvuudesta, irtautuisin myös lopullisesti vanhemmistani, sillä jotenkin, tämä riippuvuusketju on - sori vaan - heidän minuun ehdollistama toiminto.

Jotain tosi kipeää tässä perimmäisenä taustalla on. Ehkä joku päivä löydän sen. Tai siis - kykenen pystyn ja jaksan, koska jossain tajunnassani tämä kuvio on varmasti ihan selvänä, mutta oman eloonjäämisviettini ohjaamana se on peitetty ja piilotettu, etten siihen törmäisi ennen sitä päivää, kun olen tarpeeksi vahva sitä katsomaan silmästä silmään.

Ja jättämään taakseni.

(Edit: mikähän lienee tuo kumma rn joka kappalejaossa? Maallikonsilmiini en huomannut mitään outoa koodissakaan? Näkeekö kukaan muu tuota rn:ää?)

(Edit II: blogin uudelleenjulkaisu hallintasivulta auttoi!)