Mitä sietämätöntä itsepetosta - ostaa "lahjasuklaita" ja napsia ne sitten itse... Tässä kuulkaa paino vielä rytinällä rojahtaa ylöspäin ennenkuin loppiainen koittaa. Vituttaa. Väsyttää. Ei jaksa oikein kiinnostaakaan. Ihan vääryys, että sokerit kuitenkin pysyvät ihan hyvinä, ei tule mitään huonon omantunnon aiheuttamaa skarppausta, mitä kurjuudessani piehtaroin, löydän rutkasti tekosyitä moiseen kurittomuuteen, ja aikaa sitten "joulun jälkeen" asian korjaamiseen... "No kun on tätä hässäkkää...". Totta toinen puoli; tuolla on viilettänyt tukka putkella, joka päivä jotain, vaikka haluaisi vaan olla ja lööbata, ja kotonakin on sitten toisaalta tarpeeksi tehtävää. Eikä kaikki liity edes jouluun, mutta miten ne kasautuvatkaan juuri tähän ryppääseen. Siinä sitten värkkäisi niitä ravitsemuksellisia pikku aterioita itselleen, monennellako kädellä ohimennen? Kun jompikumpi niistä kahdesta vapautuu, se kahmaisee jotain ohimennen suuhun, noin hengenpitimiksi.

Onhan siinä sitten mahdollisuutta itsetutkiskeluun, seurata itseään kaupassa vannomassa, että "otan nyt tämän, mutta SE MENEE SITTEN PAKETTIIN! EN AVAA! EI YHTÄKÄÄN!" ja nähdä sitten se lankeemus, viimeistään seuraavana aamuna, "no mä nyt tämän... Maistan vaan..." Yhden, toisen, kolmannen... Aina joku hyvä syy ja selitys. "Ostan jonkun nätin kipon johon pakkaan nää vajaat yhdistellen yhteen". Paljonko niitä vajaita sitten on jäljellä, kun päästään siihen pakkausvaiheeseen.