...joku kaunis yö voin saan ja pystyn nukkumaan, no, ainakin kuusi tuntia putkeen - kahdeksan tuntuu tarpeettoman utopistiselta, mutta ehkä niinkin hassusti vielä käy...
Nyt juoksen vessassa vähintään parin tunnin välein. Kääntelehdin, pyörin ja myllään, kun mikään asento ei ole hyvä. Toissayönä valvoin, kun yläselkä oli niin sairaan kipeä, että se ansiokkaasti aiheutti vihlovaa päänsärkyäkin. Eilen, kun en löytänyt jyväpussia, nakkasin parasetamolia naamaan ja voi pojat! Että olikin ihanaa, kun vessaankin pääsi tuost vaan eikä kuten joku köpöttelevä mummo. Montakohan kertaa sielläkin jorasin, neljän jälkeen ei uni kuitenkaan tullut. Kuu paistoi silmään, jollain oli auto tyhjäkäynnillä, mitä vielä, kaikenlaista. Puoli kuusi kypsyin ja nousin ylös joksikin aikaa. Tietenkin sitten seitsemän jälkeen olisi oi niin nukuttanut, kun piti nousta kerholaista laittamaan valmiiksi. Nyt sitten roikutaan silmät sirrillään, että nuorempi armahtaa ja antaa äitinsä torkahtaa päikkäreille nukahtamalla ehkä itsekin, sitten on pieni vireyskausi, mutta jokseenkin viidestä kasiin olen ihan pökkyrässä - piristyäkseni niihin aikoihin kummasti, kun olisi fiksua mennä nukkumaan hyvissä ajoin.
Mikä ärsyttävyys. Uneksin tokkuraisten päivien ja öiden läpi rämpiessä, että ehkä siellä sairaalassa sitten, kun urakkamme on suoritettu, jätän ainakin kerran tämän uutukaisen hoitohenkilökunnan hellään huomaan ainakin yhdeksi syöttöväliksi (ennenkuin maito nousee), pyydän korvatulpat, ja nukun - oih nukun heräten kuin uudesti valettu, kuin koomasta, ihmetellen ilahtuneena, että ai tällaistäkö tämä elämä olikin, kun ei vietä siitä suurinta osaa epätoivoisessa puolivalvetilassa.
Kommentit