Mies jakoi päiväkäskyjä ennen lähtöään, mitä mun pitäis tänään tehdä, sisältäen viisaita huomioita eri elämänaloilta aina suihkussakäymisestä viimeviikkoisen pyykkikasan viikkaamiseen. En enää kolmannella kerralla jaksa alkaa vauhkoamaan näistä, että arvaa menisinkö jos ehtisin/jaksaisin, arvaa sylettääkö muakin se pino, olisi tehty jo jos jaksaisin/ehtisin jne... Koska  yksi maailman vanhimpia salaisuuksia lienee se, että miehet eivät ymmärrä tipparipaustakaan kotiäitien elämästä. Kai ne on niin pilalle passattuja, ovat tottuneet siihen, että äiti kotona on vain yksi helvetin passausautomaatti. Monta itkua on itketty aiheesta, että "minuakin väsyttää" ja "minun tarpeet", kuullostaa jo ihan joltain aviolittovitsiltä. Juuri sitä ukkojen jorinaa, että "sitten ne ämmät alkavat märisemään, että 'sä et ymmärrä mun tarpeitani'...". Yörgh. Byögh. En jaksa ei. Ei kiinnosta ei.

Olen tottunut siihen, että jos haluan ymmärrystä, sympatiaa ja semmoisia asioita, täytyy vaan odottaa, että joskus tulisi aikaa juosta jossain psykologilla paijattavana, mies on melko kykenemätön semmoisiin tuntemuksiin - tai edes niiden feikkaamiseen.

Etten alkaisi tekemään mitään hätiköityjä päätöksiä, yritän pitää mielessäni, että vaihtamalla ei parane, yksin on vielä rankempaa, ja jos nämäkään ajatukset ei auta, katson keskittyneesti ihania lapsiamme, jolloin en voi välttää ajatusta, että jos olemme yhdessä saaneet aikaan jotain noin ihanaa, ei tämä koko  yhdessäolo voi olla ihan hanurista. Sitten jaksaa jo siihen asti, että koittaa sekin hetki, kun mies heittäytyy ehkä jopa romanttiseksi tai ainakin pikkutuhmaksi, ja minä kiherrän kuin teinityttö ja ajattelen olevani onneni kukkuloilla...