Pari päivää vatvonut näitä juttuja päivät pitkät ja yötkin jos ja kun on sattunut heräämään. Tietysti valvomiset, vähäinen ulkoilu ja ne aivan kamalat asiat, joita olen suuhuni mättänyt vailla järjen - saati "oikean" ruuan - hiventäkään vaikuttavat suuresti, mutta kehiteltyäni suunnitelman, kuinka lähestyä lääkäriä terveydenhoitajan kautta, tulin tehneeksi DEPS- ja BDI-seulat, joista yllättäen, ihan todellisia fiiliksiä seuraten (helppohan noista olis herutella jotain huippupisteitä, mutta idea onkin vain kuvailla sitä, mitä oikeasti tuntee...) DEPSistä 21 (mahdollisen masennuksen raja 12) ja BDI:stä 24 masennuspistettä ("mahdollisesti vaikea masennus"), 1 ahdistuneisuus ja 0 aktiivisuus. Hipoo aika lähelle noita reilun parin vuoden takaisia, jolloin viimeksi hain lääkitystä. Ja nyt tämä tuli aika yllättäen. Kaikenlaista on tietenkin ollut, mutta sen on pistänyt olosuhteiden piikkiin. Mutta semmoista Jekyll- ja Hyde-meininkiä tämä on, että toisaalta voi olla ihan lallatilaa ja rupatella niitä näitä tuolla ulkopuolella tuttujen kanssa, mutta kun tulee himaan, on ihan litteänä. Ja vaikea sinne ulkopuolelle on päästäkin. Vaikea pukea puhtaita vaatteita päälleen, näyttää siistiltä. Se on aika uutta. Joku kummallinen itserankaisumuoto, ettei vaan saa itseään suihkuun kun pitäisi. Pakon edessä sitten.

Lapset tietenkin, pienet aurinkoni. Koskaan en niin maassa ole ollut, ettenkö heistä olisi iloinnut. Mutta nyt olen alkanut hahmottaa, mitä aiheutuu siitä, etten pidä itse itseäni rakkauden arvoisena, että vaan annan, enkä tule ajatelleeksi, että voisin saisin ja pitäisikin ottaa myös vastaan. Siitä tulee semmoinen tietty etäisyys, ettei osaa sitten huomioida, sitä, että he huomioivatkin minut. Vaikea selittää.

Mutta joo, lääkettä, pakko saada, ajoissa. Kun tuntuu jo olevan hieman myöhäistä.